sunnuntai 19. marraskuuta 2017

DIY: Joulukalenteri alle kolmen kympin


Kun viisivuotias viime jouluna pyysi kuvakalenterin sijaan yllätyskalenteria, vastasin jostain käsittämättömästä syystä, että "ensi vuonna, kun tuo pikkuvelikin ymmärtää jotain kalenterin päälle". Tuskin se sitä enää vuoden päästä muistaa, ajattelin varmaan, mutta niin se vaan muisti. Siksipä tänä vuonna meilläkin on, ihan ensimmäistä kertaa, itse väkerretty yllätysjoulukalenteri.

Ja itse asiassa kävi ilmi, että yllätysjoulukaleterin voikin organisoida sekä melko helposti että suhteellisen halvalla - ja ennen kaikkea ilman, että saa lapsille aikaan tavaraähkyn jo ennen joulua. Meidän paperipussikalenterimme löytyi nimittäin Clas Ohlssonilta seitsemällä eurolla ja kalenterin ripustamiseenkin tarvittiin vain kaapista löytämäni pätkä paperinarua. Yllätyspusseihin hain pojille esikoisen toiveesta Tigerista erilaisia askartelutarvikkeita kuten kyniä, tussit, kuviosakset, teippejä ja pyyhekumit, marketin alelaarista muutaman Lego minifigurin sekä lähikaupasta lakuja, suklaakarkkeja, tikkarit ja rusinoita; yhteensä kalenterin yllätyksiin meni vajaat parikymppiä. Yllätyslahjan hankin vain kuuteentoista pussiin, sillä joka kolmanteen luukkuun sujautin tavaran sijaan tontunviestin eli jonkun yhteisen jouluisen puuhan juuri sille päivälle tai illalle. Ennen jouluaattoa meillä siis muun muassa askarrellaan lumitähtiä ikkunoihin, leivotaan porukalla joulutorttuja, luetaan iltasaduksi Mauri Kunnaksen Tonttukirjaa ja vietetään ainakin yksi koko perheen lautapeli-ilta. 

Että siellä ne nyt ovat, ensimmäiset kuusi luukkua, lastenhuoneen ikkunalla. Vaikkei maassa enää lunta olekaan, niin kummasti alkoi heti tuntua vähän jouluisemmalta. Ja onhan meillä leivottu pipareitakin jo kahteen kertaan!

perjantai 17. marraskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi

"Ja sitten hän on poissa. Ja minä olen voittaja.
  Ja sitten käännyn katsomaan valmiiksi koristeltua joulukuustani.
  Pieni keijukainen kuusen latvassa katsoo suoraan minuun. Minusta tuntuu, että se tietää. Se tietää, että olen kertonut katkeran totuuden mutta myös valtavan valheen. Se hymyilee. Kaikki hymyilevät. Onhan nyt sentään joulu."


S.K. Tremayne: Tulilapsi (The Fire Child, 2017; suom. Jaana Iso-Markku)
Otava, 364 sivua.


Salamarakastuminen, komea ja upporikas tuore aviomies arvostetusta cornwallilaisesta maanomistajasuvusta, suloinen poikapuoli Jamie sekä valtava kahdeksantoista makuuhuoneen talo täynnä viktoriaanisia huonekaluja ja tiluksilla jättimäiset tinakaivokset - Rachelin, kolmekymppisen lontoolaisen työläisperheen tyttären, elämä on muuttunut muutamassa kuukaudessa täysin. Aika pian Rachelin paratiisin ylle alkaa kuitenkin kerääntyä synkkiä pilviä: kahdeksanvuotiaan Jamien silmissä on yhä useammin poissaoleva, pelottava katse, joka saa Rachelin tuntemaan olonsa uhatuksi omassa kodissaan. 

Vain puolitoista vuotta sitten Jamien äiti ja Rachelin uuden aviomiehen Davidin ensimmäinen vaimo Nina on kuollut traagisessa onnettomuudessa pudottuaan yhteen talon alla risteilevistä syvistä tinakaivoksista. Jäljelle jäi vain Ninan sadetakki sekä muutamia kynnenpaloja todisteena Ninan epätoivoisista yrityksistä päästä takaisin ylös - ruumis on edelleen jossain talon alla. Silti talon valtavan hallin läpi kulkiessaan Rachel tuntee usein Chanelin hennon tuoksun. Ninan lempihajuveden.

"Hän katsoo minua suoraan silmiin ja vetää syvään henkeä. Sitten hän sanoo:
  'Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel.'
  Tuijotan poikaa. Mitä hän tarkoittaa? Miksi hän puhuu juuri joulusta? 'Anteeksi nyt, Jamie, mutta mitä tuo tarkoittaa? Tietenkin minä olen täällä jouluna.'
   Jamie vetää toisen kerran syvään ja hartaasti henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: 'Sinä kuolet joulupäivään mennessä.'"

Ja kuitenkaan Rachelin vaisto ei sano, toisin kuin meidän kaikkien muiden vaisto samassa tilanteessa sanoisi: juokse pois, hyppää autoon ja aja mahdollisimman kauas mahdollisimman nopeasti, sillä tässä käy vielä huonosti.

Koko Tulilapsen idea on niin naiivi, kliseinen ja epäuskottava, että ihan naurattaa, ja kirjan nouseminen bestselleriksi tuntuu lähinnä lukevan yleisön laiskistumiselta. Parinkymmenen sivun jälkeen olen kuitenkin, minäkin, koukussa. Onko Davidin kuvankaunis ensimmäinen vaimo kuitenkin raapinut tiensä ylös syvästä kaivoskuilusta ja palannut kartanoon ja mitä pienen Jamien orvokinsinisten silmien häiriintynyt katse oikeasti tarkoittaa? Pakko saada tietää - ja mielellään yhdeltä lukemalta. Saman tarinan olen toki lukenut jo puolenkymmentä kertaa ennenkin, vähän eri sävyillä vain, mutta jostain syystä se ei haittaa yhtään.

Mitään uutta Tremayne ei Tulilapsellaan tarjoa: jos piti kirjailijan esikoisesta Jääkaksosista - tai yleensäkään mistään viime aikoina vuoden trilleritapaukseksi mainostetusta jännäristä - saa juuri sen mitä toivoikin.  Kirjan synkkää, painostavaa tunnelmaa rakentavaa miljöön valtava, rappeutunut sukukartano, jonka alla kulkevat loputtoman syvät kaivokset täynnä vuosikymmenten aikoina kertyneiden kuolleiden kaivosmiesten ruumiita, jylhät maisemat, myrskyävä meri ja sade, joka tuntuu piiskaavan eristäytynyttä laaksoa harva se päivä. Pakko myöntää, että Tremayne on taitava: Tulilapsi on loistavaa, melko tyylikästä viihdettä koko sen ajan, kun kirja on kesken. Samalla se on kuitenkin kirja, jonka (ja etenkin jonka typerän loppuratkaisun) tulen unohtamaan jouluun mennessä.

Niin ja se joulu. Kirjan jokainen luku nimittäin alkaa kertomalla, kuinka monta päivää jouluun vielä on. Mutta mitä lähemmäksi joulu tulee, ja mitä lyhemmiksi päivät, sitä lähemmäksi tuntuu tulevan myös tuho. 

"On ennustettu, että lunta voi tulla reilustikin. Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow'ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti."

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Haluaisin olla parempi ystävä.


Viime viikon tiistaina kuuntelin töistä kotiin kävellessäni non-stoppina Sannin Trampoliinia. Siinä kävellessä tuli mieleen, että juuri sen kappaleen sanat minun pitäisi kirjoittaa siskolle tervehdykseksi Facebookiin, kunhan pääsisin kotiin. Mutta sitten en ikinä ehtinytkään, sillä piti hakea esikoinen eskarista, d-vitamiineja apteekista ja kaksi pakettia postista ja kotona odotti yksi kuumeinen lapsi, ruuanlaitto sekä mies, jonka senkin piti ehtiä vielä töihin sen päivän aikana. Siispä laitoin vain pikaisena Messenger-viestinä kuvan postista hakemastani ja saman tien takaisin postilaatikkoon nakkaamastani kuukaudenkirjapaketista (jonka takuulla olin perunut, toim. huom.) ja toivoin, että sisko ymmärtäisi, että joskus yhden kuvan on tarkoitus kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Silti näitä päiviä on ihan liian usein: viimeiset kuukaudet olen yrittänyt ehtiä olla mahdollisimman hyvä työntekijä ja mahdollisimman hyvä äiti (valitettavan usein nimenomaan vielä tässä järjestyksessä), mutta samalla olen huonompi sisko, ystävä ja vaimo, kuin mitä haluaisin olla. En enää ehdi lounaalle tai sopia kahvilatreffejä, soittaa maratonpuhelua tai edes aina vastata Messengerissä muuta kuin peukuttamalla ja miehen kanssa olimme treffeillä viimeksi viisi kuukautta sitten. Liian usein nukahdan sohvalle ennen, olemme ehtineet miehen kanssa jutella kunnolla sen päivän aikana ja niitä iltapäiviä, joina maailmaa parannetaan kahvikupin ääressä, ei ole ollut enää viikkoihin. Ne pussiviinit, jotka oli tarkoitus ystävän kanssa juoda Harjun portailla samalla kesän loppua nostalgisoiden, jäivät nekin juomatta ja ihan yhtäkkiä maassa oli jo lunta. Jos jotain haluaisin, niin olla parempi ystävä, se sellainen, joka vastaa jotain muutakin kuin peukun ja tietää, mitä oikeasti kuuluu.

Mutta siihen asti kun kiire joskus helpottaa, ihan tiedoksi: se kuva siitä kuukaudenkirjasta tarkoittaa oikeasti, että: 


"Kun elämä on vähän rankkaa, 
viet mut jäätelölle rantaan.
 Kun putoon asfalttiin niin 
sä oot mun trampoliini."

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Niinä hetkinä se on eniten isi.


Sinä toukokuisena keskiviikkoiltana kuusi ja puoli vuotta sitten säännölliset supistukset alkoivat juuri, kun olimme menneet nukkumaan. Kellottelin supistuksia lämpötyynyn ja viltin kanssa sohvalla nelisen tuntia ennen, kun herätin miehen. Jeppistä, lähdetääs sitten synnyttämään, se tokaisi saatuaan silmät auki ja alkoi saman tien vetää farkkuja jalkaan. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se tuli ensimmäistä kertaa isäksi.
 
Sinä toisena tammikuisena perjantaina neljä ja puoli vuotta myöhemmin se oli juuri aikeissa lähteä lounastauolle, kun soitin ja käskin hakea minut välittömästi. Reilun tunnin päästä minut oli jo tutkittu ja otettu sisään naistenosastolle. Raskausviikkoja oli kasassa vasta 35, ja ensimmäinen itku tuli hississä matkalla osastolle. Kyllä tästä selvitään, se lohdutti, silloinkin. Illalla kotona se haki vintiltä esikoisen vanhan pinnasängyn, kasasi sen ja laittoi minulle kuvan valmiista sängystä, johon se oli pedannut siniset muumilakanat. Aamulla, kun mieskin on palannut sairaalaan, siirryimme synnytysosastolle. Vasta kolme päivää myöhemmin, sitten kun se oli tullut isäksi toistamiseen, se sulki työpaikalla perjantaina auki jääneen tietokoneen.

Silti vielä tärkeämpiä ovat ne yli kaksituhatta päivää näiden jälkeen. Ne, joina se on laulanut unilauluksi Siunaa koko maailmaa, koska se on ainoa laulu, jonka se osaa ulkoa. Leikkinyt piilosta, mitannut kuumeen ja paistanut lettuja ihan tavallisena tiistai-iltana. Vienyt traktoriajelulle, metsäretkelle, lähipuistoon ja pyöräilemään. Hakenut enterorokkopotilaan päiväkodista kesken päivää, vienyt vatsatautipotilaan päivystykseen, ollut mukana neuvolakäynneillä. Napannut karanneen puolitoistavuotiaan kiinni myös sen kymmenennen kerran sen saman kauppareissun aikana, istuttanut takaisin autokärryyn ja jatkanut hermostumatta banaanien punnitsemista. Vienyt urheilukouluun kerran viikossa ja katsonut Frozenin useampaan kertaan. Siirtynyt nukkumaan sängyn reunalle ja lopulta sohvalle, kun saman peiton alle on yön mittaan ilmestynyt ensin yksi ja sitten toinen pieni poika. Rakentanut suopoliisiaseman ja majan sohvan taakse, keittänyt aamupuuron ja iltapuuron ja nielaissut kirosanaryöpyn astuttuaan pimeässä Lego Batmanin naamion päälle. Sanonut kärsivällisesti Kyllä tästä selvitään vielä sen tuhannennen kerran ja ollut ihan oikeassa, kuinkas muutenkaan.

Niinä hetkinä se on eniten isi. Tai äijä, niin kuin perheen yksivuotias sitä itsepäisesti kutsuu. Ehkä se onkin ihan oikeassa.

perjantai 10. marraskuuta 2017

7 rasittavinta Tori.fi-ostajatyyppiä.


Niin kuin muutaman kerran olen blogissa maininnutkin, olen viime aikoina tyhjentänyt kaappeja ja häkkivarastoa tehokkaasti Tori.fin kautta ja esimerkiksi viimekesäisen poikien huoneen muutoksen rahoitin pitkälti myymällä pois vanhoja tavaroita ja huonekaluja. Mutta vaikka Torin kautta onkin tullut tienattua jo aikamoinen summa rahaa, niin on nettikirppistely siellä vaan ihan täyttä työtä ja usein myös ah niin rasittavaa - ihan koska Torin kautta olen törmännyt seuraaviin ostajatyyppeihin.


7 RASITTAVINTA TORI.FI-OSTAJATYYPPIÄ


1. "Postitatko?" -kyselijät, joita laittavat viestiä noin viisi minuuttia sen jälkeen, kun "vain nouto" -tekstillä varustettu ilmoitukseni kahdesta euron viinilasista on julkaistu.


2. "Onko Kuomat vielä vapaana? Voisin ostaa." tai "Otan nämä" -viestittelijät, jotka lähestyvät ostoaikeissaan kello 03:12 niin, että luonnollisesti herään puhelimen tärinään. Seuraavana aamuna nämä yötekstaajat eivät enää vastaa.


3. "En ehtinytkään käydä eilen, joten onnistuuko nouto keskiviikkona klo 16-17?" "Keskiviikko ei sovikaan, onnistuuko torstai?" "Työpäivä venyi, joten en päässytkään eilen hakemaan kenkiä. Onnistuuko perjantaina?" "Eihän sulla ole asiaa Keljoon? Olisin voinut napata kengät myös Prisman parkkipaikalta lauantaina klo 15:20-15:25"? jne. jne. jne. 


4. "Siis en mä oikeasti ole tästä hääpukumallista kiinnostunut, vaan aion tilata sen Lillyn halternecin. Oli vaan vaikea arvioida oikeaa kokoa ja sit huomasin, että sullahan on tuon koon 34 Lilly myynnissä ja päätettiin tulla kaasojen kanssa tähän teille sovittelemaan pukua ja katsomaan, mahtuuko se mulle. Ja hei, täähän on ihan täydellinen! Joten kiitos, tilaankin nyt netistä sen, minkä oikeasti haluan!" (This actually happened!)


5. "Saisko seuraavat mitat: lahje-pohje, pohje-reisi, vyötärö-lahje, vyötärö-reisi ja sit vielä pituus tuosta toisen lahkeen kuvioinnista sekä vyötärölle että lahkeeseen. Lisäksi olisi kiva saada lisäkuva pinnasta, vetskarista, resorista sekä vuoresta, kiitos."


6. "Ostin sulta kattolampun puoli vuotta sitten, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se sovikaan meidän mökin pistokkeeseen. Pystytkö palauttamaan rahat?" (This actually happened too).


7. "Tarjoan viisi euroa." (Niistä kerran käytetyistä aidoista Converseista, joista pyysin 20 euroa.)


Extrana nainen, joka kenkätelinettä hakiessaan oli sitä mieltä, että kyllä se hinta vaan oli kympin eikä kaksi. Kun ehdotin, että tarkastetaan asia netistä, heitti nainen minulle myös sen nyrkissään hautomansa toisen kympin setelin ja marssi tyytymättömänä tiehensä uusi kenkäteline mukanaan. Vielä illalla päivittelin useampaan kertaan miehelle, voiko joku oikeasti tulla toisen kotiin ja yrittää vielä huijata hinnasta. No, voi: kun myöhemmin tarkistin hinnan, niin kaksikymppiähän se (tietysti) oli. 


Hei, sanokaa, etten ole ainoa, 
jolla on hieman kompleksinen viha-rakkaussuhde koko Toriin!

torstai 9. marraskuuta 2017

Anna Jansson: Vääriin käsiin

"Lähemmäs armahdusta Sten Hörsne ei pääsisi. Hän oli pyytänyt anteeksi koko sydämestään, toivottavasti se laskettaisiin kaikkinäkevän Jumalan edessä hänelle eduksi. Jos hän olisi aavistanut, millaisia uinuvia voimia hänen tunnustuksensa oli herättänyt, hän olisi kääntynyt takaisin estääkseen katastrofin. Mutta hän ei arvannut sitä ja astui ovesta jalkakäytävälle. Pojalta saadut kuivat housut jalassa ja kaksi oluttölkkiä kädessä elämä ei ollut ihan paskaa, hän ajatteli ja jatkoi suoraan kadulle huomaamatta valkoista pakua, joka kaasutti häntä kohti liikenneympyrästä aivan liian kovaa."


Anna Jansson: Vääriin käsiin (Alla kan se dig, 2015; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)
Gummerus, 297 sivua. 


Välillä olen siinä mielessä ihan ärsyttävän joustamaton tyyppi, että takerrun helposti minua jollain tavalla häiritseviin pikkujuttuihin enkä osaa päästä niistä millään yli. Vähän niin kuin Anna Janssonin kanssa: kirjan takakannen kuva oli jotenkin niin yhdeksänkymmentälukulainen ja keski-ikäinen, vääränlainen, ihan eri paria houkuttelevan kannen kanssa, että Vääriin käsiin odotti luettavien kirjojen pinossa viikkokausia. Ihan sen takakannen takia olin varma, etten kuitenkaan lopulta pitäisi koko kirjasta ja että se olisi korkeintaan keskinkertainen dekkari.

Ja ärsyttävää kyllä, olin myös ihan oikeassa.

Kirja alkaa tuokiokuvasta, elokuisesta kohtaamisesta, jolla on kammottavat seuraukset. Istuttuaan loppuun murhasta saamansa kahdentoista vuoden tuomion Sven Hörsne päättää palata takaisin kotiin Gotlantiin ja tehdä sovinnon menneisyytensä kanssa, hyvittää sen mitä vielä pystyy, edes jotain. Sovinnon sijaan Sven onnistuu herättämään nukkuvan hirviön.

Muutaman kuukauden kuluttua rikospoliisi Maria Wernillä on yhtäkkiä kädet täynnä töitä. Nuori koulukiusattu poika katoaa Gotlannin-lautalta jäljettömiin, eivätkä tutkimukset tunnu etenevän mihinkään. Samaan aikaan Wern tiimeineen saa tutkittavakseen myös joukon vanhusten raakoja pahoinpitelyitä. Ainoa kunnollinen vihje tuntuu olevan yhden vanhuksen muistikuva siitä, että koko pahoinpitelyn ajan häntä kuvattiin.

Ja sitten myös Maria Wern itse joutuu salakuvauksen uhriksi.

Kesällä Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -kirjasta kirjoittaessani mainitsin jo, kuinka äitiyden tai iän tai ehkä vähän molempienkin myötä kestän yhä huonommin kirjoja, joissa uhreina ovat lapset - puhumattakaan kirjoista, joissa sen lisäksi on sadismia tai raakaa seksuaalista väkivaltaa. Kirjan raakuus, sen takakansikuvan sijaan, olikin ehkä suurin syy, miksi Vääriin käsiin ei toiminut minulle ollenkaan: kestän kyllä roiskuvan veren ja jännitystä ja kauhua suorastaan rakastan, mutta kun kuvaan ilmestyvät lapsiuhrit, tekee mieli vain sulkea silmät ja korvat, etenkin kun aihetta ei ole yritettykään kuvata hienovaraisesti vaan ennemminkin arkisena, jokapäiväisenä asiana. Raakuuden ohella kirjassa tuntuu olevan vähän muutakin vähän liikaa: turhan monta juonenkäännettä, liikaa rikoksia ja mutkia matkassa ja aivan liian monta poliisia, joilla kaikilla on omat yksityiselämän murheensa ja joista kenestäkään ei osaa oikein kunnolla välittää. Murhaajan paljastuminen jo heti kirjan alussa ei ratkaisuna sekään toiminut ihan täydellisesti vaan teki kirjasta ja juonenkäänteistä ennemminkin todella ennalta-arvattavia ja epäuskottavia. Siinä missä Läckbergin Fjällbackan-kylä on kuin luotu murhamysteereille ja menneisyyden haamuille, tuntuu idyllinen Gotlanti tapahtumapaikkana jotenkin vääränlaiselta, liian puhtaalta kaikelle pahalle.

Vääriin käsiin on Anna Janssonin Maria Wern-dekkarisarjan viidestoista osa. Vaikka olenkin pohjoismaisten dekkarien suurkuluttaja, en jostain syystä ollut tätä ennen sattunut lukemaan yhtään Janssonia. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta ainakaan ihan heti lähiaikoina en aio jatkaa Wernin tarinaa.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kaksi ja puoli viikkoa ilman autoa.


Yksi jos mikä on aina varmaa: joka vuosi ensilumen leijaillessa maahan havahdumme siihen, että talvirenkaat ovat sekä vaihtamatta että säilytyksessä anoppilan autotallissa, kuudenkymmenen kilometrin ja monen jäisen tienmutkan päässä. Siispä viimeiset kaksi ja puoli viikkoa meillä on eletty ilman autoa, sillä kesärenkailla ei liikenteeseen ole etenkään lasten kanssa uskaltanut lähteä.

Ja arvatkaa mitä: se on sujunut oikeastaan aika vaivattomasti.

Siinä mielessä autottomuus on toki meille melko helppoa, että normaalistikin meillä käynnistetään auto vain kahtena päivänä viikossa, torstaina ja sunnuntaina, jolloin ajamme aina marketeille hakemaan ruokaa seuraavaksi neljäksi päiväksi. Mummoloihin ja kauempana asuville ystäville ajamme myös autolla, mutta työ- ja päiväkotimatkat, harrastukset, kaupunkireissut ja ravintolassa käynnit hoidamme lähes aina joko pyörällä tai kävellen. Ajokortittomana minä en istu ratin taakse - tietenkään - ikinä ja mieskin - ihan tarkoituksella - sen verran harvoin, että meille riittää tankkaus kuukauden-kahden välein. Meille se on sekä ekologinen että taloudellinen valinta.

Pientä suunnittelua autottomuus toki vaatii, sillä viikon ruokalistaa laadittaessa on pitänyt ottaa huomioon se, että kaikki tarvikkeet on saatava hankittua joko lähikaupasta tai toisaalta jaksettu kantaa kotiin pyöränsarvessa. Kuluneiden parin viikon aikana onkin tyhjennetty lähikaupan hyllyjen lisäksi myös omaa kuivakaappia sekä pakastinta niin, että viime sunnuntaina kauppareissun jälkeen mies ilmoitti, ettei meidän neljän päivän ruokaostoksista ikinä ole selvitty näin halvalla. Sepän avajaishulinat ja Haiku Sushin buffettarjouksen jätimme suosiolla väliin - bussillahan sinnekin olisi toki päässyt, mutta työ- ja päiväkotipäivän jälkeen ei vaan enää jaksanut vaivautua. Säästyipähän rahaakin siinä samalla.

Mutta sitten ovat ne yllättävät menot, kuten miehen viimeviikkoinen työreissu sekä poikien talvikenkien metsästys, joista oma auto tekee kummasti kivuttomampia - puhumattakaan mummolareissuista, joista junalla kahden lapsen, viikonloppukassin ja kahden turvaistuimen kanssa ei selviäisi mitenkään ilman vähintään yhtä hermoromahdusta. Siksi olikin aika mukavaa, että loppuviikosta sää taas lämpeni ja saimme sunnuntaina ajella mummolaan renkaanvaihtoon. Sitä ennen, lauantaina, olimme jo uskaltautuneet ajamaan sinne Seppäänkin, ahdistuneet alle vartissa ja ihan uskomattoman ryysiksen takia päättäneet vaihtaa Haiku Sushin keskustan Sakura Gawaan. Ja sinnehän olisi päästy kävellenkin.