keskiviikko 21. syyskuuta 2016

I'm not saying I am Batman...


Nää on niitä viikkoja, joina sitä kuluu vielä tavallista enemmän. Kahvia, nimittäin. 

Ensin mies lensi neljäksi päiväksi työreissulle Århusiin, oli neljä päivää kotona ja jatkaa seuraavaksi Ateenaan. Oli mummolareissu bussilla kolmen kassin, lastenvaunujen, kahden pojan ja yhden kipeän jalan kanssa. Kahdet kaverisynttäri eri puolilla kaupunkia, viisivuotiaan kuviskoulu ja urheilukoulu ja yksi perjantaiporukan HopLop-reissu. Pikkuveljen neuvola ja sen isomman vasu. Yksi teki hampaita ja toinen olisi halunnut tietää Titanicista heti kaiken ja suuttui, kun sitä pyysi pukemaan päivävaatteet aamun Pikku Kakkosen jälkeen. Ja kaiken tämän härdellin keskellä meillä on tehty myös putkiremonttia (ihan koska juokseva vesi, hiljaisuus ja toimiva viemäri nyt ovat aivan yliarvostettuja asioita).

Että nää on niitä viikkoja, joina sitä kuluu tavallista enemmän. Mutta onneksi se on viime aikoina myös maistunut tavallista paremmalta. Kahvi, nimittäin, ja uudesta termosmukista juotuna.

Koska kahden kovaa vauhtia kasvavan pojan takia meillä on viime viikkoina tuotu ovesta sisään yksi jos toinenkin muovikassillinen uusia syys- ja talvivaatteita, sanoi minun sisäinen KonMarini (ja okei, myös kukkaroni), että itselleni en tänä syksynä osta yhtäkään uutta tusinaneuletta, farkkuja tai syystakkia, vaan kaivan kaapeista ne viimevuotiset, ihan hyvät. Yhden törsäilyn kuitenkin sallin itsellenikin, ja viime viikolla kipitin postiin hakemaan uuden kahvikuppini. Tällä viikolla olenkin keittänyt aina kerralla isomman satsin kahvia ja pakannut puistoon lähtiessämme vaunuihin mukaan myös Batman-pulloni sekä kaapista kaivamani suklaalevyn jämät. Kummasti yksi kahvi, hetki puistonpenkillä ja salassa syöty rivi suklaata on saanut nämäkin päivät tuntumaan edes vähän vähemmän kaoottisilta.

Batman-pulloni postipakettia pois heittäessäni huomasin kuoressa olevan tarran, joka julisti liikkeen myyvän tavaroita, joita et tarvitse - mutta haluat todella paljon. No niinpä. 

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

10 syntiä.



Kolmistaan-blogissa paljastettiin loppuviikosta 10 syntiä. Pakkohan se oli minunkin kaivaa muutama luuranko esiin kaapista.


1. Olen välillä totaalinen ruokahävikkinatsi. Syön jääkaappiin unohtuneet jogurtit, juon hapottomat limsanloput sekä käytännössä kaikki poikieni jämät, myös ne Pikkuveljen puoliksi pureskellut kurkunpalat, jotka noukin keittiön pöydän alta. Kuvottavaa, tiedän.

2. Mutta kun kierrätysnatsimieheni ei näe, saatan kuitenkin heittää ruuantähteitä tavalliseen roskikseen ihan vain siksi, että se on lähempänä eikä bioskan tapaan vaadi kumartumista ja kurkottelua.

3. Syön "salaa" karkkia i-h-a-n j-o-k-a p-ä-i-v-ä.

4. Unohdin toukokuussa kummityttöni syntymäpäivän.

5. Katselen telkkarista (sivusilmällä) paljon ihan uskomatonta tosi-tv-hömppää kuten Temptation Island Suomea sekä Hottikset 2.0:aa. Nautin myös Will Ferrelin reikäpääkomedioista.

6. Tykkäilen välillä Facebook-kavereideni kuvista ja statuksista monesti enemmänkin siksi, että niistä kuuluu tykätä kuin siksi, että aidosti niistä tykkäisin. Myös lomakuvapjäjäyksille painan usein peukkua, vaikken ole jaksanut edes katsoa läpi kaikkia kahdeksaakymmentäkolmea Teneriffan-kuvaa. Olen ihmishirviö, tiedän, mutta toisaalta tuntuu, ettei edes sitä päivän kymmenennettä vauvakuvaa, huippuhyvää treenitulosta, voimalausetta tai lomakuvaa voi ohittaa ilman peukkua ilman, että vaikuttaa kylmäsydämiseltä.

7. Ennen Pikkuveljen syntymää toivoin, että tällä kertaa minustakin tulisi itse vauvan soseet luomukasviksista ja lähilihasta keittelevä, vain hätätapauksessa purkkiruokaan sortuva äiti, mutta (lasinkeräykseen vietyjen tyhjien pilttipurkkien määrästä päätellen) eipä vain tullutkaan.

8. Jo vaikka kuinka monta kuukautta (no okei, lähes vuoden) minun on ollut tarkoitus kirjoittaa hyvälle ystävälle oikein pitkä, perinteinen kirje. Koskaan "ei ole ollut aikaa".

9. Roikun aivan liikaa Facebookissa. Tykkäämässä, ilmeisesti. Ja jopa kyttäämässä sitä, kuinka paljon tykkäyksiä itse kerään. Tämä Siskonpedin Leikkipuistossa-video kieltämättä hieman kolkutteli omaatuntoa.

10. Välttelen jostain käsittämättömästä syystä roskien viemistä ja mies on hoitanut homman meillä niin kauan, kun olemme asuneet yhdessä. Miehen pitkät työmatkat tekevät välillä tiukkaa. Bioskan vieminen kaksi kertaa miehen viikon työmatkan aikana saa minut tuntemaan itseni todelliseksi Selviytyjäksi.


sekä 11. Ostan ruokakauppareissuilta Lego Minifiguureita itselleni.


Apua, näitä lueskellessani tunnen itseni kyllä aika iljettäväksi.
Kertokaa nyt tekin äkkiä jotain, ettei ole ihan yksin!

perjantai 16. syyskuuta 2016

Karin Fossum: Varoitus

"Kesä alkoi kallistua lopuilleen ja ihmiset viihtyivät vielä puutarhoissaan. Hän näki pikkulapsia trampoliinilla, naisia kitkemässä kasvimaata, miehiä pesemässä pihalla autoa. Jossain kyykki mies maalaamassa piha-aitaa, nainen ripusti pyykkejä narulle. Hänestä oli mukava katsella kaikkea tuota. Hän piti pihoilla kuhisevasta elämästä, liidunvalkoisista vuodevaatteista jotka lepattivat narulla ja maalin hajusta. Hän piti siitä ja hän halusi tuhota sen. Kaikki elävät rotkon reunalla, hän ajatteli, ja minä tuuppaan heidät yli laidan."


Karin Fossum: Varoitus (Varsleren, 2009)
Johnny Kniga, 287 sivua. 
 

Onko mahdollista, että sama kirja voi aluksi pitkästyttää, sitten ahdistaa ja lopulta pelkästään oksettaa, mutta olla samalla kuitenkin ihan älyttömän hyvä? No, ilmeisesti, sillä juuri tällainen oli Karin Fossumin Varoitus.

Kuin tyhjästä kaupungissa alkaa tapahtua outoja, inhottavia asioita. Joku kaataa verta kotipihallaan vaunuissaan nukkuvan pikkuisen Margreten päälle. Joku laittaa lehteen juuri seitsemänkymmenvuotispäiviään juhlineen Gunillan kuolinilmoituksen ja tilaa ruumisauton parantumattomasti sairaan Helgen kotiin. Joku katselee varjoista, painaa mieleensä ja pakottaa ihmiset, kenet tahansa, kohtaamaan pahimmat pelkonsa. Ja sitten vaarallinen leikki riistäytyy käsistä.

"Tästä alkaa helvetti", lukee komisario Sejerin postiluukusta sujautetussa kortissa. 

Varoitus jatkaa Fossumin aiemmistakin kirjoista tuttujen poliisien Sejerin ja Skarren tarinaa, mutta kirja toimii hyvin, vaikkei aiempia osia oli lukenutkaan. Perinteisen dekkarimallin sijaan Fossumin kirja keskittyy tunnelman rakentamiseen, tiettyyn pahuuden psykologiaan. Tahtomattaan lukija tulee viedyksi vihaisen, häiriintyneen pään sisälle. Ja ihan yhtä tahtomattaan niitä vihaisia, häiriintyneitä ajatuksia alkaa kirjan edetessä yhä enemmän ymmärtää.

"Siedän melkein mitä vain, hän ajatteli. Vuoden toisensa jälkeen olen purrut hammasta yhteen. Mutta joskus koittaa päivä, jolloin minä nousen vastaiskuun ja kostan karmealla tavalla. Hän ei tiedä sitä, mutta se päivä on vaarallisen lähellä. Minä tarvitsen vain sopivan tilaisuuden."

Oikeastaan kirjan loppuun asti häiritsi ajatus, olinko kuitenkin jo lukenut Varoituksen joskus aiemmin. Luultavasti en, mutta toisaalta tämä ei ollut myöskään ensimmäinen lukemani fossum, joka alussa oli näennäisen hidastempoinen, mutta jonka lopussa olisi tehnyt mieli tarttua kirjailijaa rinnuksista ja huutaa, että "Ei näin saa kirjaa lopettaa!".

maanantai 12. syyskuuta 2016

"Kas vain", sanoi kasvain ja kasvoi vain.


Helmikuussa kirjoitin lopulta hyvin menneestä synnytyksestäni ja siitä, miten esikoisen synnytyksen jälkeisiin oloihin verrattuna olin Pikkuveljen syntymän jälkeen ihan erilaisessa kunnossa. Jo synnytyslaitoksella mietin, kuinka ihan jo parin viikon päästä kaivaisin esille lenkkarit ja lähtisin lenkille. Työntäisin ehkä vaunuja kevätauringossa, joogailisin iltaisin ja saisin pikku hiljaa oman kroppani takaisin.

Sitten, joku viikko synnytyksen jälkeen, alkoi jalkakipu. Ensin se tuli ja meni ja luulin sitä ihan vain satunnaiseksi suonenvedoksi, ehkä joksikin synnytyksestä tai raskausajasta jääneeksi vaivaksi. Söin magnesiumia, venyttelin. Mutta vaiva oli ja pysyi.

Vähitellen hiipivänä alkanut kipu sen kun voimistui ja paikallistui entistä enemmän vasempaan pohkeeseen. Muutaman kerran kävin lenkillä ystävän kanssa, mutta sen jälkeen oli pakko haudata lenkkarit kaapin perälle. Myös Yoogaian laitoin tauolle parin kuukauden tuskaisen treenailun jälkeen. Kipu jalassa alkoi aina heti liikkeelle lähdön jälkeen ja kesti yhtä pitkään kuin liikekin, huolimatta särkylääkkeistä. Välillä oli vähän parempia päiviä ja välillä taas pelkkiä huonoja. Mutta aina kun kävelin kotoa lähikauppaa pidemmälle, kipu alkoi.

Terveyskeskuslääkäri epäili iskiasvaivaa. Kirjoitti lähetteen fysioterapiaan, suositteli rentoutusharjoituksia ja neuvoi käymään välillä vaikka uimahallissa ilman lapsia. 

Fysioterapeutti heilutteli jalkaa ja päätyi hermopinnediagnoosiin. Käski hommata muotoillut pohjalliset ylipronaation takia ja taivutella nilkkaa jalkahermon löysentämiseksi.

Vyöhyketerapeutti epäili Bakerin kystaa.

Hierojan mielestä kyseessä oli rasvapatti tai revähdys.

"No meillä äiti-ihmisillä nyt on kaikenlaista kremppaa", kommentoi neuvolantäti, kun kerroin kivuistani. No, onhan meillä, ilmeisesti.

Sitten fysiatri löysi pohkeesta jotain. Rasvapatti kuulemma, ihan vaaraton, jonka voisi napsaista pois tuosta vaan.

Lopulta radiologi löysi jalasta kasvaimen.

Viikkojen ja kuukausien jonottamisen jälkeen sain vihdoinkin statuksen kiireellinen. Silti viikko, jonka radiologin ultraamisen jälkeen odotin pääsyä magneettikuviin ja siitä kirurgin arvioitavaksi, oli elämäni pisin. Itketti, ihan hirveästi. Tarkastin ihan varmuuden vuoksi henkivakuutukset, kävin ostamassa pojille talvivaatteet valmiiksi ja valitsin mielessäni hautajaismusiikkia (Kentin Den andra sidan, muuten). Miehen kielloista huolimatta googlasin sanat pehmytkudoskasvain ja sarkooma. Viikonloppuna äiti tuli avuksi ja iltaisin itkin miehen kainalossa peiton alla. Kun viisivuotias kysyi, milloin voidaan leipoa pipareita traktorimuotilla, piti nieleskellä kyyneliä piiloon. Koskaan aiemmin, en edes Pikkuveljen sairaala-aikoina, en ollut ollut niin peloissani.

Pelon kanssa yhtä voimakkaana tuli katkeruus, vaikka kuinka sitä yritinkin sysiä pois. Että miksi minulle, miksi meille, tämäkin? Miksen minä vielä alun vastoinkäymistenkään jälkeen päässyt pelkästään nauttimaan vauvavuodesta, ihanan chillistä Pikkuveljestä ja letkeästä lattemamalifestä, reippailemaan vaunulenkille aurinkoon ja selailemaan matkatoimistojen äkkilähtöjä, haaveilemaan kuukaudesta Intiassa? Samaan aikaan kun odottelin uutta ultra-aikaa möykkyineni satuin lukemaan kahdesta eri blogista tekstit, kuinka hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja positiivisuus palkitaan aina. Jotenkin se ei juuri lohduttanut.

Magneettikuvissa se sitten lopulta näkyi selvästi, schwannooma nimittäin. Kasvain, jonka todennäköisyys ei ole ihan lottovoittotasoa mutta josta tuskin ikinä pääsen vaihtamaan kokemuksia kenenkään tutun kanssa. Hyvänlaatuinen, luojan kiitos, ja ihan pikkuinen, noin sentin, mutta sen verran ikävässä paikassa ja kiinni hermossa, että se aiheuttaa rajun hermokivun heti, kun kävelen pidemmälle kuin olohuoneesta keittiöön tai ylipäätään liikutan jalkaani. Mutta kuitenkin leikattavissa, ilmeisesti lopulta aika helpostikin.

Nyt edessä on siis leikkaus lokakuun alussa. Ja kumma kyllä, vaikka se toki pelottaakin, niin enemmän se tuntuu helpotukselta. Leikkaukseen liittyy tietenkin omat riskinsä, mutta luotto pätevänoloiseen kirurgiin ja suomalaiseen terveydenhuoltoon on silti kova - kuten myös hinku päästä eroon helmikuusta asti vaivanneista kivuista ja kaivaa joskus taas esille myös ne kaapin perälle haudatut lenkkarit. Jos ei tänä vuonna, niin ehkä ensi keväänä pääsen taas sille kauan odottamalleni juoksulenkille.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Perhepuistoista, perjantaipullasta ja hyvistä tyypeistä.


Elokuun alussa meiltä evättiin perhekerhopaikka. Tai ei varsinaisesti evätty, mutta toisin kuin viime keväänä perheen viisivuotias ei enää ollut sinne tervetullut. Koska sääntöjen mukaan yksi lapsi voi olla kerrallaan kirjoilla vain yhdessä varhaiskasvatuspalvelussa, olisi minun pitänyt ottaa esikoiselle ylimääräinen päiväkotipäivä, jotta olisin samaan aikaan päässyt Pikkuveljen kanssa kerhoilemaan. Siispä jätimme kerhon väliin koko porukka. Olisi tuntunut aivan älyttömältä viedä isompi hoitoon ja mennä itse pienemmän kanssa siksi ajaksi kerhoon, jonka aktiviteeteista kuten kuvistöistä, leipomisesta ja askartelusta nimenomaan se isompi olisi nauttinut ja saanut jotain irti. Puhumattakaan siitä, että uuden varhaiskasvatuslain ja subjektiivista päivähoito-oikeutta rajaavan säädöksen tultua kaupungissa voimaan ei niitä ylimääräisiä hoitopäiviäkään enää noin vain - tai ollenkaan - oteta.

Kieltämättä harmitti, sillä kerho oli ollut meille keväällä yksi mukavimmista aktiviteeteista. Mutta hetken puhistuani tajusin, että loppujen lopuksi yhteen kerhoon riittää hyvät tyypit, eväät ja kasa ideoita ja niitä kyllä löytyy ilman varhaiskasvatuspalveluitakin. Kun huutelin varjokerhosta kiinnostuneita Facebookissa, sain heti kasaan kymmenkunta perhettä entisistä työkavereista vanhojen ystävien kautta uusiin puistotuttavuuksiin. Innostuivat ehkä niistä railakkaista ja lapsivapaista pikkujouluista, jotka myös oli tarkoitus lisätä opetussuunnitelmaan. 

Nyt kolmena perjantaina olemme sitten kokoontuneet porukalla. Ensin pidettiin puistonyyttärit ja grillattiin makkaraa. Sitten pakattiin mukaan eväät, matkustettiin bussilla kaupungin toiselle laidalle ja vietettiin aamupäivä Kangaslammella toimintapuistossa. Sen jälkeen kiivettiin vaunujen kanssa Harjulle, ihmeteltiin eläimiä Luontomuseossa ja maisemia näkötornissa ja lopulta grillattiin taas makkaraa. Joka kerta on lopuksi päädytty perhepuistoon: perjantaisin kun siellä on hyvän seuran lisäksi tarjolla aina sekä tuoretta kahvia että vastaleivottua pullaa. Meidän kulkumme tosin suuntaa puistoon myös käytännössä kaikkina muinakin viikonpäivinä. Niinäkin päivinä, jolloin pullaa ei ole tarjolla, voi puistossa aina keittää itselleen kupin kahvia ja istahtaa penkille parantamaan maailmaa viisivuotiaan viilettäessä paikasta toiseen.

Ja itse asiassa myös useampi niistä perjantaiporukan hyvistä tyypeistäkin on alun perin tarttunut mukaan tuolta samasta perhepuistosta, sieltä penkiltä tai hiekkalaatikon reunalta.

Tällä viikolla Jyväskylän kaupungissa julkistettiin suunnitelmansa uusista lapsiperheitä ja (varhais)kasvatuspalveluita koskevista leikkauksista. Päiväkotien ryhmäkokojen rajun suurentamisen ja koulujen opetusryhmien kasvattamisen lisäksi listalla oli muun muassa perhepuistojen ja kerhotoiminnan lakkauttaminen. Koska juuri nyt en noista suunnitelmista osaisi kirjoittaa tarpeeksi poliittisesti korrektisti, muistutan vain, että lähiaikoina on tarkoitus osoittaa mieltä Mäki-Matin ja muidenkin kaupungin perhepuistojen säilyttämisen puolesta ja kaupungin leikkaussuunnitelmia vastaan. 

Ihan vaan koska hyvät tyypit, puisto ja perjantaipulla eivät ole pelkästään niitä asioita, joita haluan poikieni myöhemmin lapsuudestaan muistavan vaan ihan meidän henkireikämme.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kolme asiaa.


Se on taas täällä, writer's block nimittäin. Koska varsinasta tekstiä en tällä hetkellä synny, päädyin vastailemaan Ruutin uudesta blogista nappaamaani haasteeseen. Ihan oikean tekstin pariin palataan taas myöhemmin. Voikaa hyvin.


3 asiaa, joista pidän:
Vasta leikatun nurmikon ja puhtaan pyykin tuoksu.
Aamut, joina saa herätä oman aikataulun mukaan ja köllötellä sen jälkeen vielä peiton alla kirjaa lukien (ehkä taas joskus).
Valkosipuli.


3 asiaa, joista en pidä:
Postiluukusta kolahtava kirjakerhon kuukaudenkirja, jonka on unohtanut perua.
Myöhässä oleva bussi sekä virastoissa jonottaminen.
Nakkikeitto.


3 asiaa, joita teit viikonloppuna:
Annoin viisivuotiaalle vauhtia hämähäkkikeinussa.
Katsoin kaksi elokuvaa.
Kävin Passionissa syömässä.


3 asiaa, jotka osaan:
Puhua ranskaa - ainakin kohtuullisesti. 
Tehdä erityisen hyvää porkkanakakkua.
Taitella kahdesta kylpypyyhkeestä kaksi toisiaan kohti kurottautuvaa joutsenta (asioita, jotka opin hotellisiivoojana.)


3 asiaa, joita en osaa:
Ajaa autoa. Tai mopoa. Tai mitään muutakaan moottoriajoneuvoa.
Päivittää tietokoneelle uutta virustorjuntaohjelmaa.
Pysyä karkkilakossa paria viikkoa kauempaan.


3 asiaa, jotka haluaisin osata:
Puhua saksaa.
Olla stressaamatta asioista, joihin en voi vaikuttaa.
Säilyttää hermoni entistä pidempään silloin, kun viisivuotias taas kerran hiippailee huoneestaan pelkät bokserit jalassa, vaikka olen jo viisi kertaa pyytänyt, että "laitatko rakas ne päivävaatteet päälle!".


3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä:
Pestä ikkunat.
Laittaa (viimeisen vuoden) valokuvat albumiin.
Varata kirppispöytä.


3 asiaa, joista stressaan.
Terveys.
Työ(n saanti).
Tulevaisuus.


3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan:
Pari lasia punaviiniä.
Oma sohva ja viltti.
Netflix. 
(ja mieluiten nämä kaikki kolme yhdessä.)


3 asiaa, jotka puen mielelläni päälleni:
Kotihousut sekä musta neuletakki.
Farkkupaita.
Tekonahkatakki.


3 asiaa, joita en pue päälleni:
Neonvärinen Jack Daniels -toppi.
Valkoiset farkut.
Mokkanahkatakki, jossa on hihoissa hapsuja.


3 asiaa, jotka haluaisin hankkia vaatekaappiini:
Kunnon ulkoiluvaatteet, jotka pitävät vettä, tuulta ja pakkasta.
Lämpimät talvikengät.
Uudet, istuvat farkut.


3 asiaa, joista unelmoin:
Naapurin yksiön ostamisesta ja asuntojen välissä olevan seinän purkamisesta.
Matkasta New Yorkiin.
Siitä, että joskus ei enää tarvitsisi joka vuosi stressata työnhakua.


3 asiaa, joita pelkään:
Perheen menettämistä.
Vakavaa sairastumista. 
Rahavaikeuksia.


3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa:
 Huolet ratkeaisivat parhain päin.
Sitkun-elämä muuttuisi yhä enemmän nytkun-elämäksi.
(nämä kaksi riittäisivät enemmän kuin hyvin)



PS. Olethan huomannut, että blogia voit seurata nykyään myös Facebookissa? Näinä hiljaisimpina viikkoina toiminta keskittyy nimenomaan sinne, sillä Facebookiin päivittyy kuvia ja huomioita arjesta ja aina torstaisin joku vanha postaus. Tykkäämään pääset tästä.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Lastenvaatteista ja hyvästä asiakaspalvelusta.


Jos totta puhutaan, olen aina vähän ihmetellyt sitä kaikkein äärimmäisintä lastenvaatehulluutta. Vaikka itsekin ostan mielelläni pojilleni nättejä vaatteita ja maksan viisivuotiaan talvivaatteista mukisematta puolet enemmän kuin mitä omistani, en silti osaa kuvitella itseäni odottamassa lastenvaatedroppeja kuukausia etukäteen, jonottamassa nettikaupassa tietyllä kellonlyömällä keskellä yötä saati käyttämässä lastenvaateostoksiini summaa, jolla koko perhe syö helposti useamman viikon. Vielä vähemmän ymmärrän kuosihulluutta, jossa samaa kuosia on pakko saada heti kaikissa väreissä ja malleissa tai sitä, että joku mallisto kotiutetaan siltä seisomalta kokonaisuudessaan. Lastenvaatepakkomielteitä en niitäkään aina ihan osaa käsittää.

Mutta sitten, ihan odottamatta, kehitin itselleni samanlaisen päähänpinttymän yhdestä jumpsuitista. Tai tarkemmin sanottuna yhdestä tietystä merkistä. Huhtikuussa Veturitallien lastenvaatekarnevaaleilta Pikkuveljelle löytämäni Är Är:n mintunvihreä jumpsuit kun osoittautui varsinaiseksi luottovaatteeksi: puku puettiin Pikkuveljelle niin kevään vielä aavistuksen koleisiin iltoihin, kesän sadepäivien vaunulenkille ja nyt syksyllä, kun varsinainen haalari tuntui vielä vähän liian paksulta, ja pitkien, käännettävien resoriensa ansiosta se kesti meillä käytössä melkein viisi kuukautta - siitäkin huolimatta, että Pikkuveli kirjautti tuona aikana useamman uuden kilolukeman sekä reilusti lisää pituussenttejä. Jumpsuitin jäätyä pieneksi oli pakko saada uusi, samanlainen. Ja ehkä vielä jotain muutakin Är Är:ää, tällä kertaa tuolle isommallekin pojalle.

Pikaisella googlailulla selvisi, että Är Är on nykyään Omin Oy, kahden naisen, Riinan ja Riitan perustama kotimainen design-alan yritys ja että lastenvaatteiden lisäksi Ominin valikoimasta löytyy erilaisia sisustustuotteita sekä printtejä. Etsimääni jumpsuitia sivuilta ei vielä löytynyt ja eikä yrityksen nettikauppakaan ollut vielä avautunut. Sivuilta löytyi kuitenkin asiakaspalaute ja seuraavana päivänä juttelinkin jo puhelimessa Är Är -vaatemerkin takaa löytyvän Riinan kanssa. Vaihdettiin ajatuksia lastenvaatteista, nettikaupasta, yrittäjyydestä ja lastenhoidosta yleensä ja samalla sain valita koon ja värin meille tulevaan Riinan juuri uudelleen kaavoittamaan jumpsuitiin. Kahden viikon päästä tästä Riina ilmestyikin jo meidän olohuoneeseen. Sen lisäksi, että saimme Pikkuveljen jumpsuitin lopulta ihan kotiin kuljetettuna, sain hypistellä myös muutamia muita Ominin uutuusvaatteita.

Aika hyvää asiakaspalvelua vai?

Vaikka meillä suurin osa lastenvaatteista tulee edelleen ketjumyymälöistä, tuntuu kivalta tukea myös kotimaisia yrityksiä ja yrittäjiä ja ostaa ne spesiaalimmat vaatteet jostain muualta kuin siltä perus henkkamaukalta. Toki hauskan printin kotiutan ketjuliikkeestäkin ilman sen suurempia omantunnontuskia, mutta niiden vastapainona kaappiin on kiva viikata myös vaatteita, jotka eivät varmuudella ole kehitysmaiden lasten valmistamia. Jos aika usein ei tarvitsisi välittää sellaisesta rajoittavasta tekijästä kuin rahasta, olisi meidän poikien lastenvaatevalikoima varmasti vielä kotimaisempi kuin nyt. Mutta toisaalta kun ketjuliikecollegen sijaan hankkii kotimaista käsityötä, saa yleensä vaatteen, joka säilyttävät muotonsa ja kuosinsa vielä kymmenennen pesukerran jälkeenkin ja jotka voi edelleen vetää pikkuisen pojan päälle, vaikka se puvun käyttöaikana on ehtinyt kasvaa viisikiloisesta yhdeksänkiloiseksi.


Nettikaupasta tuota meidän uutta jumpsuitia ei muuten vielä löydy, mutta graafisuuden ja mustavalkoisuuden ystäville Ominin nettikaupassa on tarjolla jo muita tuotteita niin sisustuksen kuin lastenvaatteiden osalta. Selkeiden droppien sijaan sivuille tulee uutuuksia pikku hiljaa tai vähän väliä, miten vaan, kunhan yritys alkaa pyöriä täydellä teholla ja syksyn mittaan tulossa on ainakin huppareita, paitoja ja jumpsuitteja sekä mustan ja valkoisen tehosteena minttua ja harmaata. Ominin uusille nettisivuille sekä vasta avattuun verkkokauppaan pääset tästä. Ilman mitään mainoslinkkejä, yhteistyötä tai alennuksia, ihan pelkästä rakkaudesta nätteihin kotimaisiin lastenvaatteisiin ja hyvään asiakaspalveluun, siihen etenkin.