torstai 21. syyskuuta 2017

Mitä mieltä Jyväskylästä kaupunkina eli tiedät, että olet jyväskyläläinen kun...



TIEDÄT, ETTÄ OLET JYVÄÄSKYLÄLÄINEN, KUN... 

Jo opiiskeluaikoina humaanistisessa tiedekunnassa puheeseen tarttui selkeä jyvääskylä. Itse et sitä huomaa, mutta Vantaalla asuva sisko kyllä senkin edestä.

Tiedät, että jos lämpömittari näyttää -10 astetta, tarkoittaa se -15 Kuokkalan sillalla ja että tuulikin puhaltaa siellä aina tuplanopeudella.

Se Kortepohjasta Ristikiveen kiertävä joukkoliikenteen kulkuneuvo on linkki, ei bussi eikä todellakaan dösä. Ja pysäkille jäädessä pitää aina muistaa kiittää kuskia, ihan joka kerta ja niin kuin kaikki muutkin.  

Kun haluat makkaraperunoita, pyydät Grilli 21:n tiskiltä taksarin. Kaikilla mausteilla, totta kai.

Tunnet vähintään puolenkymmentä pätkätöitä tekevää opettajaa ja löydät aina juttukumppanin ja vertaistukea, jos haluat päivitellä sitä, miten vaikeaa korkeakoulutettujen on löytää vakituista työpaikkaa Jyväskylästä. Suomen Ateena -ilmausta käytät lähinnä sarkasmina, sillä tiedät, miten paljon kouluissa säästetään kielten oppikirjoista ja kuinka isot opetusryhmät peruskouluissa on.

Olet tottunut siihen, että päästäksesi paikasta A paikkaan B pitää kiivetä vähintään yhdelle mäelle. (Mutta kaupungin uimarantoihin olet kyllä yleisesti ottaen tyytyväinen.)

Viskarin ja eskarin jälkeen lähetät lapsesi epulle. Ja sitä seuraavana vuonna topulle.

Innostut niin jokaisesta kaupunkiin rantautuvasta ketjuravintolasta tai uudesta vaateliikkeestä kuin pienemmästä ravintolauutuudestakin: Fafa'siin et ehkä päässyt ensimmäisen parin viikon aikana, koska jonot, mutta Hennesin Homessa pyörähdit kyllä heti avajaispäivänä. Tiedät myös, että Lutakon Le Qulkuri on tämän hetken the place to be. 

Sinulla on vahva mielipide elokuun ensimmäisestä viikonlopusta, jolloin joko pakenet kaupungista mökin rauhaan tai suuntaat rallipassi kaulassa keskustan terasseille.

Kun Semmarit esiintyy jossain, tiedät, että paikalla on aina puoli kaupunkia ja vähintään parikymmentä kaveria.

Fiilistelet muun muassa Rivaa, Ommellista ja Melli Ecodesignia. Makeiden printtien lisäksi on aika hieno juttu, jos merkki tulee Jyväskylästä. 

Koska julkkiksiin törmääminen näillä leveysasteilla on sen verran harvinaista herkkua, saa paikalliseen The Voice of Finland -kilpailijaan törmääminen aina vähän innostumaan - puhumattakaan niistä kerroista, kun on kaupungilla törmännyt Matti Nykäseen. 


Toissa viikolla vähintään parikymmentä ystävääni jakoi Facebookissa Kalevauva.fin vasta julkaistun Mitä mieltä Jyväskylästä kaupunkina? -musiikkivideon ja kommentoi sitä innoissaan. Minkäs teet, me nyt vaan olemme aika ylpeitä tästä kaupungista, jonne aika moni minunkin kaveripiiristäni on päätynyt nimenomaan huuhaahumanismin houkuttelemana.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Rentouta mielesi ja kehosi: Lähtötilanne.


*Kaupallinen yhteistyö hyvinvointivalmentaja Essi Määttä


Lempiarkipäiväni on nykyään torstai, jolloin lukujärjestyksessä on tässä jaksossa vain kaksi pidettävää oppituntia, nekin vasta iltapäivällä. Kun olen aamulla vienyt pojat eskariin ja päiväkotiin, olen aina kävellyt takaisin kotiin, laittanut pyykkikoneen pyörimään, lämmittänyt uudelleen sen kahvinkeittimeen aamuhulinoissa jääneen kahvin ja istahtanut sohvalle läppärin ja oppikirjojen kanssa. Viimeistään yhdeksitoista olen aina kävellyt keskustaan tai Kahvila Muistoon Toivolan Vanhalle Pihalle, ja seuraavan tunnin olen parantanut maailmaan jonkun ystävän kanssa samalla lounasta syöden.

Lounaasta, ystävistä ja omalla sohvalla hiljaisuudessa nautitusta kahvista huolimatta torstaissa parasta on kuitenkin tietty kiireettömyys, se ihan erityisenlainen viikonlopun ja arjen välitila, jossa töitä, arkea, ystäviä ja kotitöitä on kaikkia sopivassa suhteessa. Niinä aamupäivinä kotona tunnen aina saavani kiireestä jonkinlaisen otteen; saan ehkä viikon kokeet korjattua, yhden luokkatason tunnit suunniteltua tai vihdoin valmiiksi sen uuden kielioppipaketin, jota koko alkuviikon olen pyöritellyt mielessäni. Torstaista puuttuu se kaikkia muita viikonpäiviä leimaava kiireentunne ja stressi, se sellainen, joka taas ihan huomaamatta ja koepinojen kasvaessa on ajanut minut ihan uskomattomaan sokerikoukkuun ja lauantaiaamuna kello seitsemän herättää minut ajatukseen siitä, että on heti avattava Wilma, jonne perjantaina unohdin merkitä päivän viimeisen englanninryhmän läksyt.

Joten voitte arvata, että konkreettisestikin vähän hihkuin, kun pääsin tekemään yhteistyötä hyvinvointivalmentaja Essi Määtän kanssa: tänään maanantaina suuntaan illaksi keskustaan Mandalatalolle ja ensimmäiselle Rentouta mielesi ja kehosi -tunnilleni. Kurssin tavoitteena on irrottautua stressistä muun muassa meditaation, liikkeen, hengityksen, musiikin ja erilaisten rentoutusharjoitusten kautta ja kerätä samalla voimavaroja arkeen joogan, shindon, pilateksen ja luovan liikkeen harjoitteiden avulla. Kurssin vetäjä Essi on meditaatio- ja rentoutusohjaajakoulutuksen käynyt hyvinvointivalmentaja sekä -bloggaaja, personal trainer, liikunnanohjaaja sekä erityisesti Hyvää ja Halpaa -kirjasta tunnettu ruokakirjailija.

Siispä seuraavan kymmenen viikon aikana pääsette blogissakin seuraamaan, opinko pysähtymään, unohtamaan hetkeksi kasvavan to-do-listani, päiväkodissa jylläävän enterorokon ja uuden opetussuunnitelman perusteet, löydänkö keinoja hallita sisäistä kiireentunnettani ja, ennen kaikkea, saanko tuotua sitä samaa torstaifiilistä myös siihen seitsemän opetustunnin keskiviikkopäivään, johon kuuluu oppituntien lisäksi myös yksi kokous ja kahdet sanakokeet. Tarkoituksena olisi myös oppia meditoimaan, ihan oikeasti.

Kun sunnuntaina kirjasin kalenteriini Rentoutua mielesi ja kehosi -kurssin tunteja, tajusin, että siitä, kun viimeksi olin tehnyt vastaavaa, oli jo aikaa: viimeksi minulla oli oma, kalenteriin kirjattu säännöllinen harrastus reilut kuusi vuotta sitten. Toiveajattelua tai ei, mutta jo tuo minuun itseeni ja omana hyvinvointiini tarkoitetun ajan varaaminen seuraavalle kymmenelle maanantaille laski stressikäyrää ainakin yhden pykälän.


Kollaasin kuvat: Essi Määttä

perjantai 15. syyskuuta 2017

Että olisi välillä vähän vähemmän leijonaemo - ja opettaja.


Viime sunnuntaina istahdin yksillä lastenjuhlilla kahvikuppi kädessäni yhden kuusivuotiaan äidin viereen ja kävin yhden parhaista keskusteluistani vähään aikaan. Koska olimme kumpikin hiljattain aloittaneet uusissa työpaikoissa, päädyimme aika pian päivittelemään sitä, kuinka uuvuttavaa on joka päivä tutustua useampaan kymmeneen uuteen ihmiseen, oppia nimet ja suhdekiemurat, löytää yhteiset puheenaiheet jokaisen kanssa ja päästä eri ryhmiin mukaan. Että vaikka ympärillä pyöriikin toinen toistaan mahtavampia tyyppejä, ovat ne kuitenkin myös uusia tyyppejä, joille haluaa antaa itsestäänkin mahdollisimman hyvän kuvan. Ja että kun on uudet kasvot, jutut, tavat ja käytännöt, on työpäivän jälkeen aika poikki.

Mutta onpa se ollut vaikeaa tuolle eskarilaisellekin, totesi tuttuni, ja oikeastaan vasta silloin kunnolla tajusin, että niinpä muuten onkin. Se mikä on stressaavaa ja jännittävää minulle, on varmasti sitä vielä enemmän sille kuusivuotiaalle, joka elokuussa aloitti uudessa eskariryhmässä, tutustui useampaan uuteen kaveriin, opetteli uuden ryhmädynamiikan ja ensimmäistä kertaa neljään vuoteen joutui jakamaan parhaan kaverinsa jonkun toisen kanssa. Hyvinhän se sujuu, kun ryhmässä on paljon vanhoja kavereita ja se yksi paraskin, ajattelimme elokuussa, mutta niin vaan koko syksy on ollut pitkälti sopeutumista, uuden opettelua ja luopumisen tuskaakin.

Toisaalta tuntui myös jollain tavalla lohdulliselta kuulla, että muillakin kuin meillä on viime aikoina juteltu iltasadun jälkeen rohkeudesta ja ystävyydestä, luettu Kuka lohduttaisi Nyytiä? ihan tarkoituksella ja juteltu vielä vähän lisää. Ja sitten siellä uudessa työpaikassa, kopiokoneen pauhatessa, satuin jakamaan ajatuksiani myös sille toiselle työpaikan eskarilaisen äidille, jolla, silläkin, tuntui olevan ihan samoja huolia.

Silti juuri näinä hetkinä sitä toivoisi, että voisi olla ehkä välillä vähän vähemmän leijonaemo - ja opettaja. Tietäisi ehkä vähän vähemmän koulumaailman lainalaisuuksista ja kirjoittamattomista säännöistä eikä ehkä muistaisi jokaista yksin koulun käytävällä välitunnista ja päivästä toiseen istuvaa teiniä. Luottaisi, että kyllä se rakentaa omat piirinsä ja porukkansa, jos ei enää niitä vanhoja niin sitten uusia. Osaisi päästää irti, luottaa, että kyllä se pärjää, löytää uusia ystäviä, pääsee leikkiin mukaan eikä vaan seiso yksinään eskarin pihalla kaivelemassa kepillä maata. Että koska se on hyvä tyyppi, kiva kaveri, loistoleikkijä, hauska, puhelias ja empaattinen, se kyllä selviää, ilman sitä äidin tuuppaustakin. Pakkohan sen on.

Kuva: Pixabay

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

"Sitten valot sammuivat, ja he olivat taas pimeässä.
    Yasmin näki taustapeilissä kaksi pientä sinistä kuuta. Hän luuli ensin niitä optiseksi harhaksi, sillä eihän se voinut olla totta. Eihän mies enää voinut seurata häntä.
     Siniset ajovalot loistivat kirkkaina heidän takanaan."


Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet (The Quality of silence, 2015; suom. Outi Järvinen)
Gummerus, 326 sivua.


Rosamund Luptonin uusin trilleri sijoittuu keskelle lunta ja jäätä. Korjatakseen rakoilevan avioliittonsa Yasmin matkustaa kymmenvuotiaan Ruby-tyttärensä kanssa maapallon toiselle puolelle, Alaskaan, tapaamaan sinne luontokuvausmatkalle lähtenyttä miestään Mattia. Iloisesta jälleennäkemisestä tulee kuitenkin jotain ihan muuta, kun Fairbanksin lentoasemalla Yasminia ja Rubya odottaa isän ja aviomiehen sijaan suru-uutinen: luontokuvaaja Matt Alfredsonin uskotaan kuolleen pienessä Anaktuen inuiittikylässä riehuneessa rajussa tulipalossa. Kahdenkymmenenkahden asukkaan kylän tuhoutuneista raunioista on löytynyt kaksikymmentäkolme ruumista sekä Mattin puhelin ja vihkisormus.

Huolimatta poliisin vakuutteluista tai todisteista Yasmin on varma, että Matt on edelleen elossa ja odottaa apua, yksin, lähestyvän lumimyrskyn armoilla, Alaskan loputtomassa pimeydessä. Koska kukaan muu ei tuulten koko ajan voimistuessa enää suostu viemään heitä Anaktueen, Yasmin ja kuuro Ruby aloittavat hiljaisen matkansa halki Alaskan loputtoman lumen ja jään, kahdestaan.

Mutta juuri kun pimeys Yasminin ja Rubyn ympärillä alkaa olla kaikista syvintä, ilmestyy heidän peruutuspeliinsä siniset ajovalot: joku seuraa heitä omalla rekallaan. 

Ja sitten Rubyn sähköpostiin kilahtaa ensimmäinen valokuva kuolleesta eläimestä.

"Hän suuntasi lampun poispäin rekasta kohti pimeyttä. Taivas, maa ja lumi olivat sulautuneet yhdeksi vieraaksi, äärettömäksi kaikkeudeksi. Hän ajatteli, että juuri tältä näytti suru: tämä oli ollut hänen mielenmaisemansa äidin kuoleman jälkeen, loputon, rikkumaton yksinäisyys.
     Jossain tuolla oli Matt."

Hiljaisuuteen hävinneet ei oikein missään vaiheessa paljasta todellista luontoaan, sitä onko oikeasti lintu vai kala: toisaalta kirja on vangitseva, jopa taianomainen kuvaus luonnosta, Alaskan hiljaisuudesta ja pimeydestä sekä kuuroudesta, toisaalta se taas on vähän liian chick litiä ja laskelmoivaa draamaa, jossa erityisesti loppuratkaisu on ennalta-arvattavuudessaan melkoinen pettymys. Ihan yhtä vaikeaa tuntuu olla päättää, onko kirja lopulta trilleriä, jännäriä vai draamaa, sillä jännäriksi Luptonin tuorein on ehkä aavistuksen liian hidastempoinen ja tyylipuhtaaksi trilleriksi liikaa ihmissuhdedraamaa ja luontokuvausta. Toisaalta onneksi ei tarvitse päättääkään.

Rosamund Lupton ponnahti muutama vuosi sitten kuuluisuuteen kirjallaan Sisar, josta tuli huikea myyntimenestys ympäri maailmaa. Ihan esikoisensa tasolle Lupton ei tällä kirjalla pääse, mutta syksyn hämärtyviin koti-iltoihin Hiljaisuuteen hävinneet sopii kyllä enemmän kuin hyvin.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kuinka lopetin hiusteni värjäämisen.


Viimeiset kaksikymmentä vuotta olen värjännyt hiuksiani, epäsäännöllisen säännöllisesti. Yläasteella kiikutin keskimäärin joka toinen kuukausi kuukausirahani paikalliseen Ale-Makasiiniin, jonka hyllystä valitsemani Fructisen kotivärin pikkusisko myöhemmin kotona levitti hiuksiini. Sitten tuli kausi, jona halusin punaiset hiukset, ne sellaiset itse hennavärillä värjätyt. Ylioppilasjuhliini värjäsin tummat raidat, joita pidin puolisen vuotta, kunnes kyllästyin. Viiden viime vuoden aikana olen ollut välillä blondi, välillä brunette niin, että kun yksi ääripää on kuukausien kuluessa pikku hiljaa ja vihdoin saavutettu, olenkin aina päättänyt palata siihen, mistä lähdettiin. Useamman kerran kampaaja on pudistellut päätään, että joko taas. 

Sitten alkuvuodesta sain rajun allergisen reaktion. Ikinä ei lopullisesti selvinnyt, aiheuttiko reaktion hierojani käyttämä kookosöljy, imetyksen lopettamisen sekoittamat hormonit, kova stressi, perheessä juuri samaan aikaan riehunut parvorokko, joku ruoka-aine vai kaikki nämä yhdessä, mutta monta viikkoa ihoni kutisi, kihelmöi, punoitti ja kiristi - jopa niin paljon, että aamulla kaapista vaatteita valitessani jouduin puntaroimaan, millaista materiaalia ylipäätään pystyin päälleni vetämään. Vaikken koskaan, edes niinä kotiväriaikoinani, ollut saanut mitään reaktiota hiusväreistä tai edes ripsiä ja kulmia värjätessäni, en enää halunnut iholleni lisää kemikaaleja tai edes ylimääräisiä tuoksuja. Kevään aikana vaihdoin kaiken kosmetiikkani joko Acoon tai Erisaniin, ja kosmetologini, aivan ihanan empaattisen ja asiantuntevan Peicon Lauran, kanssa siirryimme hellävaraisiin hapettomiin väreihin niin kulmissa kuin ripsissäkin. Samalla, vähän vahingossakin, aloitettiin hiusten muutos.

Alun perin oli tarkoitus vain jatkaa jo syksyllä aloittamaani vaalennusprojektia. Koska en kuitenkaan enää halunnut väriä päänahkaani enkä toisaalta altistaa hiuksia kerralla liian totaaliselle muutokselle, päädyimme luottokampaajani, Ykkösten Maijan, kanssa värjäämään hiusten latvoja aste asteelta vaaleammiksi ja antaa samalla värjäämäni tummemman hiusvärin kasvaa itsestään pois. Koska muutos toteutettiin vähitellen kuukausien kuluessa ja lähinnä vaaleiden latvojen rajaa pikku hiljaa nostaen, pysyivät hiukset koko ajan hyväkuntoisina enkä toisaalta missään vaiheessa joutunut kriiseilemään häiritsevästä juurikasvusta: käytännössä hiuksissa oli koko ajan liukuvärjäys, väärinpäin tosin. 

Ja sitten, yllättävää kyllä, oma hiusväri alkoi tuntua koko ajan omemmalta. Kävi ilmi, ettei se ollutkaan niin punainen, mitä olin muistellut, eikä toisaalta se ihan perinteisin maantienharmaakaan, ja että kesällä aurinko raidoitti sen ihan ilman yhtään kemikaalia. Yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa vuosikausiin, olin päässyt irti värjäyskierteestä. Huhtikuun jälkeen hiuksiani on enää vain leikattu, ja ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen hiuksissa on väri, joka ei ole peräisin mistään purkista tai putelista.

Yhtä kyllä kaipaan: nimittäin sitä joka toinen kuukausi saamaani oma parituntistani, johon on Maijan lisäksi kuulunut kuppi kahvia ja kasa aikakauslehtiä, joita en ikinä muulloin ehdi lukea. Mutta luultavasti palaan taas Maijan väripurkeille siinä vaiheessa, kun hiuksiin alkaa ilmestyä ensimmäisiä harmaita vivahteita. Viimeistään.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Lempikirjavinkit eli mitä ystäväni suosittelisivat luettavaksi.



Pimenevän syksyn kunniaksi ajattelin koostaa blogiin listan kirjoista, joihin tarttua niinä sateisina iltoina, joina kotisohva, viltti ja kupillinen teetä tuntuvat paljon paremmalta suunnitelmalta kuin vaikkapa lenkkipolku. Sen sijaan, että itse jakaisin omia kirjavinkkejäni, niitä samoja jännäreitä ja draamaa joita jo teille olen useamman kerran suositellut, päätin kysyä apua Facebook-kavereitani. Kun kirjasuosituksia ja perusteluita sitten alkoi tipahdella, olin ihan fiiliksissä. Keskusteluun ilmestyi useampi oma lempikirjani, mutta oikeastaan vielä enemmän innoissani olin niistä kirjoista, joista en ollut ikinä kuullutkaan tai tutuista klassikoista, joita en itse ollut lukenut: sen lisäksi, että opin taas kavereistani jotain uutta, sain itsekin luettavien listalleni useamman uuden kirjan.

Jo joskus aiemmin kirjoitin, kuinka mielestäni kirjahyllyn sisältö sekä lempikirja kertovat ihmisestä tosi paljon - ja nimenomaan niitä mielenkiintoisia juttuja. Tämän jälkeen allekirjoitan väitteen vielä innokkaammin. Mikä mahtava joukko ihan erilaisia ja erityylisiä ihmisiä minun elämääni kuuluukaan. 


LEMPIKIRJAVINKIT ELI MITÄ YSTÄVÄNI SUOSITTELISIVAT


1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Ahdistava, koskettava, puhutteleva, huojentava.

2. W. Somerset Maugham: Veitsen terällä sekä Hermann Hesse: Lasihelmipeli
Molemmat ovat täysin toiseen ulottuvuuteen vieviä kasvukertomuksia, jotka lukuhetkellään täyttivät täydellisesti jonkin aukon sisimmässäni.

3. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Täydellinen ajan ja kulttuurin sekä onnettoman rakkauden kuvaus. 

4. Jonas Hassen Khemir: Montecore
Sekopäinen, mutta niin värikäs ja elävä.

5. Emma Donoghue: Huone

6. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Päähenkilön tunteisiin meni tosi vahvasti mukaan.

7. Eve Hietamies: Yösyöttö 

8. Katja Kettu: Kätilö 
Kirjoitettu niin, että henkilöt ja maisemat on helppo kuvitella mielessään. Tarina on raakuudessaan kiehtova.

9. Erlend Loe: Muleum
Paras, uskottavin ja koskettavin kuvaus masennuksesta.

10. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

11. Tuomas Vimma: Helsinki 10
Ihanan erilaisen röyhkeä.

12. John Irwing: Garpin maailma
Tempauduin vain mukaan ja sitten tämän tästä löysin itseni hihittämästä. Ja kuitenkin niin koskettava.

13. Anni Kytömäki: Kultarinta
Kerronta on kaunista, se hehkuu tuhansia värejä. 1900-luvun alkuun sijoittuva kirja kertoo ihmisistä, aikuisista ja lapsista, tavasta tehdä toisin. Koskettava ja vaikuttava kirja.

14. David Eddings: Belgarionin taru
Täydellinen sekoitus fantasiaa, seikkailua ja kasvutarinoita. Voisinkin aloittaa sen uudelleen, taas.

15. Pirkko Saisio:Vastavalo, Pienin yhteinen jaettava ja Punainen erokirja
Etenkin kirjoista huokuva itseironia, terävät huomiot ihmisistä, itsestä ja elämästä sekä kasvukipujen kuvailu ja oman identiteetin pohdinta hurmasivat. 

16. Riikka Pulkkinen: Totta
Pysäyttävä, sai miettimään ja herätti tunteita. Parasta, mitä kirja voi tehdä.

17. Spencer Johnson: Kuka vei juustoni?
Helppolukuisin self help -opas, jonka olen lukenut.

18. Jean M. Untinen-Auel: Maan lapset 
Mukaansa tempaavasti kirjoitettu, tuntuu, että kirjoihin on tosissaan tehty taustatyötä aikakausista, joihin ne sijoittuvat.

19. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Niin klassisen suomalainen ja kiteyttää niin paljon suomalaisuudesta.

20. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
Tietokirja kuin historiallinen romaani.

21. Mark Shipperi: Paperback writer 
Hulvaton The Beatlesin vaihtoehtoinen tarina, voi siis suositella etupäässä tosifaneille - Juicen loistava käännös.

22. Sofi Oksanen: Puhdistus

23. Ville Haapasalo: Et muuten usko & Et muuten usko tätäkään
Avaa Villestä vähän erilaisen kuvan kuin mitä esimerkiksi tv-sarjoista saa. Ja kyllä niistä saa myös hyvät naurut.

24. Gabriel Carcia Márquez: Oudot vaeltajat
Kirja jonka äärelle palaan yhä uudelleen ja uudelleen, ja jota syvästi rakastan.

25. Khaled Hosseini: Leijapoika
Järkytti ja kosketti. 

26. Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi 
Mukava tunne, kun kieroilijat saa oikein kunnolla munilleen.

27. Halldór Laxness: Salka Valkan
Monia elämän peruskysymyksiä yhteiskunnallisestakin näkökulmasta pohtiva teos, joka sijoittuu jylhään Islannin luontoon, mikä tuo kerrontaan oman säväyksensä

28. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin
Suomalaisten nuorten harhailua 1960-luvulta 2000-luvulle.

 29. Johanneksen evankeliumi
Tässä kirjassa tulee todeksi maailman suurin rakkauskertomus.

30. Markus Zusak: Kirjavaras
Natsi-Saksasta kertova kirja kertoo paitsi sodan kauhuista myös aikuisen ja lapsen suhteesta. Kirja kertoo myös siitä, että jokaisen olemassaolo on arvokasta

31. Kamila Shamsie: Poltetut varjot
Elämää ydinpommin varjossa (muttei kuitenkaan täysin toivotonta).

32. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

33. Richard Adams: Ruohometsän kansa 
Hyvin kirjoitettu tarina omintakeisesta aiheesta.

34. Kauko Röyhkä: Silvia
Vähän kuin Heiskasen Lättahatusta punkkareihin romaanina.

35. Andre Brink: Hiekkalinna
Koskettava kuvaus Etelä-Afrikan historiasta ja nykypäivästä.  

36. Kate Atkinson: Elämä elämältä
Virkistävän erilainen, mielenkiintoista ajankuvausta. Jäi todella mieleen, erityisesti siitä miten pienet sattumat/valinnat voi muuttaa koko loppuelämän aivan toisenlaiseksi

37.  Simon Sebag Montefiore: Nuori Stalin
 Pitkään oli jo inhottanut itänaapurin lähihistoria ja ajattelin, että ymmärrän inhoani paremmin luettuani siitä tarkemmin

38. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä
Niin koskettavia ihmiskohtaloita ja suloinen tarina. Kirja joka parantaa mieliä ja maailmaa.

39. Hans-Ulrich Horster: Lapsi 312 
Jäi pysyvästi mieleen.

40. Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Hyvän kirjan voi määritellä monella tapaa, mutta jos hyvää tarinaa kaipaa, tämä on erittäin hyvä vaihtoehto.


Löytyikö listalta muille enemmän vanhoja suosikkeja vai uutta luettavaa? Mitä kirjaa itse suosittelisit?

tiistai 5. syyskuuta 2017

Downshiftaamisesta, sorsien syöttämisestä ja kiireestä.


Ensimmäisen työviikon puolivälistä alkaen olen kulkenut töihin pienen lammen ohi, kun muutaman päivän kokeiltuani huomasin voittavani sillä työmatkassa useamman minuutin. Yhtenä aamuna satuin lammen kohdalle samaan aikaan kravattiin ja pukuun pukeutuneen noin nelikymppisen miehen kanssa. Työmatkalainen, ajattelin, samalla kun itse kiirehdin kuulokkeet korvilla eteenpäin. Mutta sen sijaan, että olisi painellut eteenpäin, mies istahtikin yhdelle puistonpenkeistä, kaivoi taskustaan leivänpalan ja alkoi syöttää sorsia. Noin vain, puku päällä ja ihan tavallisena keskiviikkoaamuna puoli kahdeksalta.

Hymyilytti. Mutta toisaalta taas ei: sillä vaikka uusi arki töineen ja päiväkoteineen onkin alkanut sujua niin kuin pitääkin, niin neljässä viikossa olen myös unohtanut juuri tuon downshiftaamisen ja joutilaisuuden tunteen. Vaikka ohitan itse saman puiston neljätoista kertaa viikossa, ei kertaakaan ole käynyt mielessäkään, että pysähtyisin hetkeksi, istahtaisin, edes hiljentäisin tai ottaisin kuulokkeet pois korvilta - aina on ollut liian kiire.

(Toisaalta pukuun ja kravattiin pukeutuneesta sorsiensyöttäjästä tuli mieleen myös muutama vuosi sitten lukemani Emmanuel Carrèren Valhe, mutta jätetään se tässä mainitsematta, sillä se toisi tekstiin ihan vääränlaisen sävyn.)

On kiire herätä, pukea, viikata yökkäri kaappiin ja syödä aamupala - se tv:stä juuri alkanut Viiru ja Pesonenkin on pakko jättää kesken. Sitten on kiire kävellä töihin ja päiväkotiin, hoitaa välitunnilla viidenkymmenen aikamuotomonistenipun kopiointi, kaksi Wilma-viestiä ja vielä vaihtaa kuulumisia ja tuntien päätyttyä kasata äkkiä paperit ja sanakoepinkat, sulkea läppäri ja ehtiä takaisin päiväkodille. Kun yhtenä aamuna kuusivuotias hiipi omasta huoneestaan mukanaan Narnian tarinat ja pyysi jatkamaan siitä, kun Edmund oli kiivennyt Valkean Velhon rekeen, oli pakko vastata, että "illalla". Silloinkaan ei lopulta ehditty lukea kuin vain yksi luku, sillä oli kiire nukkumaan.

Silti kaikista kuluttavinta on kuitenkin kiireentunne: vaikka tunnen paahtavani eteenpäin sata lasissa, eivät vuorokauden tunnit ja viikon päivät tunnu millään riittävän siihen, että ehtisin nähdä tarpeeksi ystäviä, perehtyä kunnolla uuteen opetussuunnitelmaan, kehitellä yksilöllisiä oppimispolkuja eri tarpeisiin, lukea ääneen uusinta Aku Ankkaa, pestä ikkunat, liikkua edes vähän ja olla, edes välillä, ihan todellisesti läsnä. 

Siispä te, jotka olette jo ammattilaisia useamman lapsen, parin kokopäivätyön ja kuuden tunnin hoitopäivien sekä harrastusrumban ja maanantai-illaksi kokattavan linssikeiton yhdistämisessä:  

jakakaa parhaat kiireenhallintavinkkinne, kiitos. 


Meillä on jo käytössä osittainen ruokapreppaus sekä ruokalistan suunnitteleminen kerralla koko viikoksi, opettajanoppaan valmiit tehtävät yhdistettynä niihin uusiin, itse kehiteltyihin, tyhjiksi tarkoituksella raivatut viikonloput sekä siivouspäivän skippaaminen, mutta silti tuntuu, että vasta lauantaisin ehdin istahtaa sohvalle kahvikuppi kädessä ja huokaista.