lauantai 20. tammikuuta 2018

Kate Atkinson: Elämä elämältä

"Ursula avasi sumeat silmänsä ja näytti kiinnittävän katseensa nuutuneeseen lumikelloon. Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kuiski. Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettää yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa. 'Synkät ajatukset täytyy pitää loitolla kaikin keinoin', Sylvie sanoi Ursulalle."


Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life, 2013. suom. Kaisa Kattelus)
Schildts&Söderströms, 592 sivua.


Syyskuussa kysyin ystäviltäni Facebookissa heidän lempikirjavinkkejään. Kun statuskyselyni ei heti tuottanutkaan yhtään vastausta, mietin, että poistaisin vähin äänin koko kysymyksen Facebookista. Sitten kirjavinkkejä alkoi yhtäkkiä tipahdella, ja pian minulla oli neljänkymmenen kirjan lista. Keskusteluketjuun ilmestyi useampi omakin lempikirjani, mutta suurin osa ketjun kirjoista oli silti minulle uusia. Sen lisäksi, että opin ystävistäni taas jotain uutta, merkkailin kalenteriini myös monta kirjaa, jotka syksyn aikana tulisin itsekin lukemaan. 

Ja sitten, varsinainen kaksinaismoralisti kun olen, unohdin koko listan ihan täysin: useamman kuukauden luin lähinnä keskinkertaisia jännäreitä ja kirjoja, jotka sattuivat osumaan käteen kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä ja marmatin samalla, etten ikinä löydä mitään oikeasti sykähdyttävää luettavaa. Joululomalukemista etsiessäni satuin kuitenkin törmäämään ystävieni vinkkilistaan, ja kirjastosta tarttui mukaan yksi listan kirjoista. Ja uskokaa tai älkää, mutta kävi ilmi, että kannoin kotiin parhaan lukemani kirjan vähään aikaan. Että kiitos vaan, Essi!

"'En minä mitään ajatellut', Ursula sanoi. Jokin oli vain sipaissut ja nykinyt hänen muistiaan - ei kummempaa. Hupsu juttu - niin kuin aina - suolasilli ruokakomeron hyllyllä, huone jossa oli vihreää linoleumia, vanhanaikainen vanne joka pyöri ääneti ohi. Henkäyksenohuita hetkiä, joista oli mahdoton saada kiinni."

On helmikuun yhdestoista vuonna 1910, kun Sylvie synnyttää kolmatta lastaan kotonaan Englannissa. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, viime hetkellä, leikkaa katki pienen kaulan ympärille kietoutuneen napanuoran ja syntyy terve tyttö. "Ursula", Sylvie vastasi. "Minä annan hänelle nimeksi Ursula. Se tarkoittaa pientä naaraskarhua." Tästä alkaa tarina.

Paitsi ettei alakaan: lumimyrskyn tukkiman tien takia lääkäri ei ikinä päässe paikalle ja vauva syntyy napanuora kaulan ympärillä, pieni villisti läpättänyt sydän jo pysähtyneenä. Yksi perhosen siivenisku ja Ursula ei koskaan näe sinitapettia Belgravian odotushuoneessa tai opi, etteivät kakki haavat parane. Ei etsi suojaa pommien runtelemassa Berliinissä, jossa neuvostosotilaiden vääjäämättömän lähestymisen saattaa kuulla koko ajan voimistuvasta tykkien jylinästä. Ei kokkaa jokaperjantaiseksi aamiaiseksi savusilliä miehelle, joka on yhdestä väärästä sanasta valmis murskaamaan hänen hampaansa. Yksi perhosen siivenisku ja pieni Nancy Shawcross palaa kuin palaakin kotiin lehtienkeruuretkeltään eikä Bridget ikinä lähde Lontooseen juhlimaan ensimmäisen maailmansodan päättymistä ja saa espanjantautia. Yksi perhosen siivenisku ja Hitlerin salamurha olisi sittenkin onnistunut.

Elämä elämältä on tarina pienistä, arkipäiväisistä valinnoista, jotka voivat yhden elämän lisäksi muuttaa koko maailmanhistorian sekä uskomattoman kaunis ajankuvaus kahden sodan runtelemasta Euroopasta. Tarina alkaa aina uudestaan, kerta toisensa jälkeen, kysyen samalla Entä jos?. Kate Atkinsonin kirja on aika paljon iki-ihanaa Sliding doorsia, vähän Ihmeellinen on elämä -jouluklassikkoa sekä ennen kaikkea perhosen siiveniskuja, jotka saavat aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa.

Vaikka on vasta tammikuu, niin on jo pakko hehkuttaa: olen juuri lukenut yhden vuoden parhaista kirjoista, ellen jopa parhaan.

"Elämä jatkuu. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä."

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vuosi kuukauden vegejä ja linssisosekeitto


Vajaa vuosi sitten kirjoitin blogissa imagosyömisestä, trendiruuista sekä tavoitteesta lisätä kasvisruokia ja vähentää lihan ostamista. Samalla jaoin myös ensimmäisen kuukauden vege -reseptini ja sitouduin kokkaamaan ja kokeilemaan jotain uutta kasvisruokaa vähintään kerran kuussa. Vuoden aikana blogiin onkin ilmestynyt yhteensä neljätoista erilaista kasvisruokareseptiä. Niiden lisäksi...


VUODEN AIKANA OLEN:
  • Kokeillut useampaa uutta kasvisruokareseptiä; niiden blogissa näkyneiden lisäksi meillä on nimittäin kokattu aika montaa muutakin uutta kasvisruokaa: blogissa jäivät jakamatta muun muassa myskikurpitsakeitto, nyhtökaurapitat, thaimaalainen nuudelikeitto ja vegaaninen juustokakku.
  • Valinnut usein kaurakerman perinteisen ruokakerman sijaan.
  • Opetellut leipomaan ilman maitotuotteita tai gluteenia.
  • Rakastanut erityisesti huhtikuussa kunnallisvaalimainoksesta bongaamaani kasvis-linssikeittoon, jota meillä kokataan nykyään vähintään pari kertaa kuussa. (Kokeilkaa, superhyvää!)
  • Ostanut entistä vähemmän lihaa ja pienentänyt samalla edes vähän perheen muuten ihan liian suurta hiilijalanjälkeä.
  • Innostunut erityisesti punaisista linsseistä, lehtikaalista ja kylmäsavutofusta.
  • Lisännyt kasvisruokien syöntiä selvästi: nykyään meidän perheen ruuista reilu kolmannes on kasvisruokia. 


JATKOSSA PITÄISI VIELÄ:
  • Löytää uusia, edukkaita kasvisruokareseptejä niin, ettei kuun lopussa tarvitsisi siirtyä jauheliharisottoon ja perinteiseen makaronilaatikkoon pelkästään siksi, että ne ovat halvempia.
  • Innostua taas härkiksestä, johon olen kuluneena vuotena jo ehtinyt kyllästyä.
  • Saada myös isompi poika syömään tofua.
  • Vähentää ruokahävikkiä ja oppia hyödyntämään esimerkiksi yrttien jämät jotenkin (jos jollain on tähän vinkkejä, niin jakakaa ihmeessä!) 
  • Siirtyä töissä syömään pelkkää kasvisruokaa,
  • Vähentää vielä täysin turhaa kinkun ja (leikkele)makkaran syömistä.
  • Oppia hyödyntämään satokausikalenteria ja sen tuotteita; yhä edelleen meidän ruokalaskuamme nostaa esimerkiksi jatkuva kotimaisten tomaattien ostaminen näin talvella.


Siksi vegejä ilmestyy blogiin jatkossa, ei ehkä säännöllisesti joka kuukausi mutta tasaisin väliajoin kuitenkin. Tässä kuussa kokataan jälleen punaisista linsseistä, ja keiton ohje löytyi Kodin kuvalehdestä.


LINSSISOSEKEITTO

2 isoa sipulia
3 valkosipulinkynttä
5 porkkanaa
oliiviöljyä
2 tl paprikajauhetta
2 tl currya
1 tl juustokuminaa
1 tl jauhettua korianteria
1/2 dl tomaattipyreetä
1,3 l vettä
400 g punaisia linssejä
1 kasvisliemikuutio
1 prk kookosmaitoa


Kuori ja hienonna sipulit ja paloittele porkkanat. Kiehauta öljy ja mausteet kattilan pohjalla. Lisää kasvikset ja kuullota hetki. Pyöräytä joukkoon tomaattipyree.

Lisää vesi ja kiehauta. Kaada sekaan huuhdotut linssit sekä kasvisliemikuutio. Kuumenna sekoittaen kiehuvaksi. 

Keitä miedolla lämmöllä kannen alla välillä sekoittaen parisenkymmentä minuuttia, kunnes porkkanat ja linssit ovat pehmenneet. Lisää kookosmaito ja kuumenna. Soseuta keitto sauvasekoittimella ja tarjoile siementen kanssa.


Edelliset kuukauden veget, extrat sekä aiemmin blogissa ilmestyneet
 kasvisreseptit löydät tästä

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Se olisin yhtä hyvin voinut olla minä.


Kun odotin esikoistani yhdeksännellä kuulla, törmäsin kaverin kotibileissä sattumalta naiseen, jonka esikoispojan laskettu aika oli vain muutamaa päivää meitä ennen. Olimme molemmat olleet sinä samana lauantaina myös keskussairaalan synnytysvalmennuksessa ja tunnistimme siksi heti toisemme osuessamme kaverini keittiöön yhtä aikaa. Siinä samassa keittiössä vietimmekin lopulta suurimman osan iltaa vaihtaen ajatuksia tulevasta synnytyksestä, neuvoloista, äitiydestä ja loppuraskauden tukaluudesta, vauvalle tehdyistä hankinnoista, odotuksista ja peloista.

Synnytyksen jälkeen kävi ilmi, ettei kaverini ystävän poika ollutkaan terve. Siksi aina, kun kuulen perheestä, mieleen nousee sama ajatus: se olisin yhtä hyvin voinut olla minä.

Joku viikko sitten seuratessani netissä keskustelua työttömien aktiivimallista törmäsin jossain keskustelussa todella pelottavaan kommenttiin, jota olen pyöritellyt päässäni siitä asti. Ja ei, kyseessä ei ollut haikku, herja tai edes haistattelu, minkä olisin voinut vielä sulattaakin. Kommentti itsessään käsitteli ahkeruutta, yrittämistä ja positiivisen asenteen vaikutusta omaan elämään ja valintoihin, mutta itse jumiuduin kirjoittajan ajatukseen siitä, että Sellaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa kuten Suomi epäonnen määrä on käytännössä jokaisella vakio. Vähän samantyylisiin ajatuksiin olen törmännyt viime aikoina myös muualla netissä, blogiteksteissä, aikakauslehdissä ja keskustelupalstoilla. Että kyllä töitä tekevälle riittää. Ja positiivinen asenne ratkaisee. Ja jopa pyydä universumilta, niin saat.

Oikeastaan juuri noissa lauseessa kiteytyy kaikki se, mikä mielestäni nyky-Suomessa on jollain tavalla kaikkein surullisinta: pelottavan moni, ihan fiksukin ihminen, kuvittelee, että täällä kaikki saavat saman verran, jopa ansionsa mukaan. Sen saman joukon tuntuu siitä syystä olevan myös vaikea kuvitella, että asiat kuten työttömyys, asunnottomuus, masennus tai vakava sairastuminen, esimerkiksi, voisivat osua omalle kohdalle, koska ne nähdään usein johtuvan mustavalkoisesti ja pelkästään ihmisen omista teosta ja valinnoista. Esimerkiksi netissä käytävää keskustelua seuratessa tuntuu, että tässä maassa elävät nykyään me ja ne, joista ensimmäisellä ei ole minkäänlaista kosketuspintaan niiden myöhemmin mainittujen todellisuuteen mutta joka kuitenkin tekee päätökset molempien porukoiden puolesta. Ja kaikista pelottavinta on, että ne yhteiskunnan äänekkäimmät ja vaikutusvaltaisimmat, jotka ovat saaneet eniten, oikeasti kuvittelevat, että muutkin ovat saaneet yhtä paljon.

Kaverini ystävän lapsen sairastumisellekaan ei ikinä löytynyt mitään syytä. Sattuma, pelkästään, ja ihan hirvittävän huono tuuri. Se ihan sama sattuma jakaa epäonnea muutenkin välillä todella epäoikeudenmukaisesti, oltiin sitten hyvinvointiyhteiskunnassa tai ei. 

Yksi tärkeimmistä asioista, joita haluan pojilleni opettaa, on, että kukaan ei ole oman onnensa seppä. Omaan onneen voi toki vaikuttaa - herranjumala sentään, pitääkin! - kovalla työllä, hyvällä koulutuksella, oikealla asenteella ja ennen kaikkea kohtelemalla muita reilusti, mutta silti metsä ei aina vastaa niin kuin sinne huutaa. Että joulupukilta saatujen lahjojen määrä ei kerro mitään kiltteydestä, kallis puhelin tee ihmisestä sen arvokkaampaa tai rahattomuus sen huonompaa ja että välillä annetaan kauhalla ja välillä korkeintaan lusikan kärjellä, meille mutta myös muille, huolimatta siitä, miten hyvä tyyppi on. Ja että aina pitää osata olla empaattinen, sillä se olisin yhtä hyvin voinut olla minä.

torstai 11. tammikuuta 2018

Kaksi päivää Tallinnassa ja alkaneen vuoden reissusuunnitelmia.



Jos yleensä matkojen jälkeen tekisi mieli alkaa naputella reissukuulumisia blogiin jo ennen kuin viimeinen laukku edes on saatu purettua, mietin vielä viime viikolla, mitä uudenvuoden Tallinnan-lomasta edes osaisi kirjoittaa. Tuntui, että olin jakanut samat kahvila- ja museovinkit jo useampaan kertaan, kirjoittanut blogiini Tallinna-suosikkini Telliskiven rosoisen rähjäisistä tehdasrakennuksista, makeista graffiteista ja toisaalta über-trendikkäistä ravintoloista ja kuvannut samat kadunkulmat, kaupunkisiluetit ja kakunpalatkin jo vähintään kerran. Samassa hotellissakin olimme jo kolmatta kertaa, ihan koska sinne oli niin kätevä kävelymatka sekä satamasta että keskustasta ja alakerran kylpyläosastolta löytyi tekemistä niin aikuisille kuin lapsillekin. Kun seitsemän vuoden sisällä olin Tallinnassa jo seitsemättä kertaa, mietin, oliko tässä matkassa lopulta edes kauheasti uutta  kirjoitettavaa ja miten sen saisi puettua postauksen muotoon.

Kävi itse asiassa vähän samoin kuin viime kesänä Tampereen-reissumme jälkeen: toinen toistaan eeppisempien Instagram-kuvien ja blogipostausten tulvassa ihan tavallinen loma tuntui ihan liian tavalliselta edes sen kummemmin hehkuttaa. Vaikka oikeasti, ihan niin kuin Tampereenkin tapauksessa, juuri se ihan tavallinen loma sopi meille tällä kertaa enemmän kuin hyvin: oli kylpylä, hyvää ruokaa, pari lasillista viiniä, kahisevia lakanoita, koko perhe ja poikien molemmat tädit saman ison ja äänekkään pöydän ääressä telliskiveläisessä ravintolassa sekä Kalevin suklaarusinoita, joita mutustelin hotellihuoneessa poikien mentyä nukkumaan. Ne kirjastosta mukaan haetut matkaoppaatkin pysyivät laukussa melkein koko matkan, eikä karttaakaan tarvinnut kaivaa esiin kertaakaan koko matkan aikana - kadut kun olivat jo aika tuttuja.

Silti Tallinnasta voi edelleen löytää jotain uuttakin: tällä kertaa kahvittelimme kestosuosikki Klaus Kohvikin lisäksi myös Vanhassakaupungissa, vaihdoimme vanhan tutun F Hooneen Kivi, Paber, Käärid -ravintolaan ja vietimme toisena Tallinna-päivänämme vajaan parituntisen Energian Oivalluskeskuksessa kokeilemassa kuusivuotiaan johdolla erilaisia valoon, ääneen ja energiansyntyyn liittyviä laitteita ja ilmiöitä. Muuten mentiin pitkälti perinteisellä kaavalla: syötiin arrabiatapastaa Vapianossa, kierreltiin vanhankaupungin mukulakivikaduilla, pyörähdettiin niissä muutamissa tutuissa Rottermannin vaatekapoissa ostamatta kuitenkaan yhtään mitään ja kolme kertaa vaihdettiin toppatakit ja pipot kylpytakkeihin ja sandaaleihin ja hipsuteltiin hotellin alakerran kylpylään. 

Viime vuosi oli selkeästi meille helppojen matkojen vuosi. Tammikuussa kävelimme Berliinin tuttuja katuja, söimme siinä samassa thaimaalaisessa, johon jo puolitoista vuotta aiemmin ihastuimme ja veimme pojat niihin samoihin leikkipuistoihin, joissa kuusivuotias oli keinunut monta kertaa ennemminkin. Toukokuussa matkustimme Tukholmaan, taas. Vaikka Tallinnan-loma jatkaakin helppojen lomien sarjaa, on tänä vuonna tarkoitus nähdä myös jotain uutta. Viimeisenä Tallinna-iltanamme suunnittelimme nimittäin porealtaassa jo alkavan vuoden matkoja niin miehen kuin siskonkin kanssa: toiveissa olisi ainakin yksi kaupunkiloma sekä loppukesäksi koko perheen aurinkoloma todennäköisesti jossain Balkanilla. Siksipä kaikki ideat kehiin:


 
Jos jollain on vinkkejä perhelomalle akselilla Kroatia-Montenegro, niin kertokaa ihmeessä.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Kristina Ohlsson: Syntitaakka

"Hän ei ollut toivonut kenellekään pahaa, eikä ollut ymmärtänyt että pelastamalla itsensä uhrasi jonkun toisen. Niin hän oli sanonut itselleen kerta toisensa jälkeen. Hän ei ollut mitenkään voinut ymmärtää miten rajut seuraukset hänen päätöksellään olisi. Että hänen strategiansa oli ollut itsekäs, sen hän oli kyllä tajunnut. Mutta että se oli ollut tappava? Ei, sitä hän ei ollut osannut ajatella.
    Minähän halusin vain päästä kotiin."


Kristina Ohlsson: Syntitaakka (Syndafloder, 2017. Suom. Laura Beck)
WSOY, 425 sivua.


Jostain syystä joidenkin kirjojen henkilöihin ja hahmoihin kiintyy ihan väkisinkin. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin -trilogian Rasmus, Tähtiin kirjoitetun virheen Augustus, Juha Itkosen mystinen Summer Maple, iki-ihana Joonatan Leijonamieli, Nuuskamuikkunen ja jollain käsittämättömällä tavalla myös nenänsä joka paikkaan tunkeva Erica Falck, joka tavalla tai toisella onnistuu aina olemaan paikalla, kun Fjällbackan pikkukylässä tapahtuu murha. Tuohon samaan joukkoon voi lukea myös Kristina Ohlssonin Fredrika Bergmanin; kahden Martin Benner -jännärin jälkeen olikin jo ihan oikeasti ikävä siviilitutkija Fredrika Bergmania, hänen tiimiään ja uusimpia murhatutkimuksiaan. 

Malcolm Benke löydetään ammuttuna nojatuolistaan tuijottamassa tyhjin silmin jo tuntikausia aiemmin sammuneeseen takkatuleen. Se voisi olla ihan tavallinen murha, ihan tavallinen murha, ellei Benken pikkusormessa olisi hänen kuolleen tyttärensä vihkosormusta. Seuraavana päivänä rikospoliisi Alex Recht saa ensimmäisen kirjeen: "Teen sen, mihin sinä et kykene etkä ole koskaan kyennyt. Teen jotain millä on merkitystä. Ja minä korjaan kaiken."

Toisaalla hautausurakoitsija Noah Johansson on varma, että hänen veljelleen Danille ja tämän perheelle on tapahtunut jotain kamalaa. Mutta eihän kukaan voisi siepata kokonaista perhettä jättämättä yhtään johtolankaa, eihän?

Kun ruumiita alkaa tulla lisää, tajuavat Alex ja Fredrika saaneensa vastaansa henkilön, jonka tuntuu aina olevan askeleen edellä.

"Ja sillä tavoin he jälkikäteen kertoisivat tarinan grynderi Malcolm Benken merkillisestä kuolemasta ja kaikesta mitä sen vanavedessä seurasi.
    Se alkoi tyttären vihkisormuksesta hänen pikkusormessaan.
   Se jatkui uhrilla, joka oli haudattu niin matalaan että kädet ja jalat jäivät näkyviin.
   Ja vaikka murhaaja ystävällisesti jätti meille viestejä, emme uskaltaneet kutsua häntä muuksi kuin tavalliseksi murhaajaksi."

Kristina Ohlssonin kirjoissa kiteytyy oikeastaan ihan kaikki se, miksi rakastan jännityskirjallisuutta ja hyviä dekkareita: Syntitaakka on hyvin kirjoitettu laatujännäri, joka herättää mielenkiinnon heti ensimmäisellä sivulla ja pitää sen yllä ihan loppuun asti. Tarpeeksi monimutkaisen mutta kuitenkin loogisen juonikuvion ohella Ohlssonin vahvuus on henkilöhahmoissa, joihin onnistuu kirjojen edetessä ystävystymään.  Lopulta luen kirjan kolmessa päivässä; en siksi, että haluaisin, sillä oikeasti kirjan jännitystä tekisi mieli venyttää mahdollisimman pitkälle, vaan siksi, että on pakko. 

Syntitaakka on Kristina Ohlssonin kuudes Fredrika Bergman -dekkari, joka toki toimii ihan itsenäisenä kirjanakin mutta josta kyllä saa enemmän irti, jos tuntee kirjasarjan aiemmat osat ja kirjan tutkijoiden vaiheet. Samalla Syntitaakka on, mitä todennäköisimmin, myös Ohlssonin viimeinen Fredrika Bergman -kirja. Muista Ohlssonin jännäreistä innostuneista en tiedä, mutta ainakaan minä en olisi vielä ollut valmis hyvästelemään Fredrikaa tiimeineen.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Uusivuosi Helsingissä.


Jos jostain tässä vanhenemisessa pidän, niin ehdottomasti siitä, ettei enää vuosiin ole ollut mitään paineita järjestää juhlapäiviksi mitään kovin eeppistä tai erikoista. Jos kymmenen vuotta sitten uudenvuodensuunnitelmista kysyttäessä olisi vastannut aikovansa "olla ihan vaan kotona ja katsoa ehkä jonkun leffan", olisi saanut osakseen lähinnä sääliviä katseita, mutta nykyään kotisohva, sipsipussi ja lasi viiniä käyvät juhlapäivästä ihan hyvin. Vappuna ei tarvitse vetää päälleen haalaria tai uudeksivuodeksi korkkareita, vaan juhlia voi hyvin viettää vaikka villasukissa. Viime vuosina olemmekin nauttineet kolmikymppisyydestä viettämällä uuttavuotta yleensä kotona nakkien, perunasalaatin ja tinanvalannan parissa. Nukkumaankin on saanut mennä ennen puolta yötä, jos on väsyttänyt, eikä siinä ole ollut kenestäkään mitään ihmeellistä. Yleensä on mentykin.

Koska meillä oli heti tammikuun ensimmäiselle päivälle varattuna matka Tallinnaan, päädyimme tänä vuonna kuitenkin viettämään uuttavuotta Helsinkiin, ihan jo sen takia, ettei vuoden ensimmäistä aamuyötä olisi tarvinnut kuluttaa ajamiseen. Lopulta päätimme suunnata pääkaupunkiseudulle jo lauantaina. Vuoden kaksi viimeistä päivää menivät siis keskustan joulunjälkeisiä markkinoita ja alennusruuhkia fiilistellen sekä ulkona syöden ja kahvitellen. Uudenvuodenaattona pyörähdimme vielä Ateneumissa katsomassa sekä kotimaisia klassikoita että Ankallisgallerian aarteita ja puoli kuudelta katselimme lasten ilotulitusta Kansalaistorilla. Mutta kun varsinainen pauke puolenyön jälkeen alkoi, olimme me jo nukkuneet melkein pari tuntia. 

Ja itse asiassa vasta myöhemmin kotona muistimme, että uudenvuodenaattona oli myös meidän kahdeksas kihlajaispäivämme - siinä ilotulitusten, sopivan kahvilan etsinnän ja yhden Ateneumissa joka paikkaan ehtineen kaksivuotiaan perässä juoksemisen sekamelskassa se ei vaan tullut kummallekaan mieleen.

Helsingin-reissun kuvia koneelle siirrettäessä tuli tunne, että olen nähnyt samat kuvat joskus aiemminkin. Ja sieltähän ne löytyivätkin, kun klikkasin kansiosta esiin edellisten Helsingin-lomiemme kuvat. Joku voisi käyttää ilmausta kaavoihin kangistunut, mutta oikeasti taidamme olla vain sisäistäneet sen, että meille onnistunut loma tarkoittaa hyvää sushia, vähintään yhtä museokäyntiä, vähän kiertelyä Aleksanterinkadulla sekä useampaa palaa kakkua. 

torstai 4. tammikuuta 2018

5 + 1 eli viime vuoden luetuimmat.

Ennen uudenvuoden juttuja pitää palata vielä hetkeksi viime vuoteen. Koska näin reissussa blogi ei muuten päivity, pääsette tänään selailemaan viime vuoden luetuimpia postauksia. Viime vuonna eniten katselukertoja keräsivät nimittäin nämä kuusi postausta.



Toukokuun lopussa jaoin blogissa neljäkymmentä alle 10 euron vinkkiä kesä-Jyväskylään. Aika moni tuntui samaistuvan: postausta jaettiin yhteensä yli neljäkymmentä kertaa. Seuraavien kuukausien aikana toteutimme listaa itsekin muun muassa mökkeilemällä Lehtisaaressa, frisbeegolfaamalla Harjulla, herkuttelemalla sataman Vohvelssonissa sekä JokoThaissa ja maalaamalla Oikokatua. 




Toukokuun lopussa, ihan uskomattoman stressaavan kevään jälkeen, sain vihdoin töitä. Silti en osannut kertoa työpaikasta kenellekään, vaan koko viikon juttelimme arkikuulumisia, tuskailimme, kuinka pitäisi ehtiä liikkua enemmän ja fiilistelimme niin tulevaa kesää kuin Twin Peaksin paluutakin. Näin yhdeksän vuotta valmistumisen jälkeen, lähinnä vakituisissa viroissa jo vuosia olleiden ympäröimänä, ei tuntunut hehkuttaa vuoden pätkää, vaikka siitä innoissani olinkin. Ja sitten yhtäkkiä, sen viikon jälkeen, koko työpaikka-asia alkoi olla jotenkin old news - eikä kukaan edes tiennyt.  





Tarttuiko selkeä jyvääskylä puheeseen jo opiiskeluaikoina humanistisessa tiedekunnassa? Onko bussi sinulle linkki, makkaraperunat taksari ja ensimmäinen luokka eppu? Tiedätkö, että Suomen Ateena on nykyään lähinnä sarkasmia mutta että bussikuskia pitää poistuttaessa kiittää, ihan joka kerta? Jos vastasit kyllä, olet selkeästi jyväskyläläinen.






Kuusivuotissynttäreilleen se toivoi Titanic-teemaa, joten tulostin maihinnousukortit ja askartelin aarrekartan. Ja kun se ihana ja äänekäs kaveriporukka lopulta kopisteli sisään eteisestä, oli niistä yksi pukeutunut jäävuoreksi ja kolme toisen luokan matkustajiksi. 






Alkuvuodesta sain rajun allergisen reaktion. Vaikkei lopullisesti ikinä selvinnyt, aiheuttiko reaktion hierojani käyttämä kookosöljy, imetyksen lopettamisen sekoittamat hormonit, kova stressi, perheessä samaan aikaan riehunut parvorokko, joku ruoka-aine vai kaikki nämä yhdessä, en enää halunnut ihoilleni tai päänahkaani lisää kemikaaleja. Ja sitten, yllättävää kyllä, oma hiusväri alkoi tuntua koko ajan omemmalta eikä hiuksiani ole enää huhtikuun jälkeen värjätty kestoväreillä. 






"Kun tästä selvitään, niin tatuoin tämän ihooni, päätin keväällä minikokoisen Pikkuveljen kanssa viisi viikkoa liian aikaisin kotiutuessani. Muutamaa kuukautta myöhemmin odotellessani tietoa jalastani löytyneestä kasvaimesta ja sen jälkeen jännittäessäni tulevaa leikkausta, päätin saman uudestaan. Ja sitten selvittiin, siitäkin - mutta vain ja ainoastaan ja nimenomaan tuon ranteestani löytyvän syyn takia." Huhtikuussa kirjoitin tarinan pelosta, rakkaudesta, Den andra sidanista, perheestä ja siitä yhdestä kaikkein suurimmasta. 



Ja hei, postausideoita voi edelleen jättää kommenttikenttään tai blogin sähköpostiin.