perjantai 28. huhtikuuta 2017

Mitä kuuluu asuntohaaveille?


Meidän parhaat naapurisuhteet on luotu saunan lauteilla. Kun ensimmäisen kerran innostuin lähtemään uuden taloyhtiömme naisten saunaporukkaan, odotin esikoistani raskausviikolla 40+1. Laskettua aikaa kysyttäessä puhisin, että "eilen", ja yläkerran rouvat lupasivat heittää sellaiset löylyt, ettei minun enää seuraavana keskiviikkona tarvitsisi kammeta mahani kanssa saunaan. Muutaman tunnin kuluttua supistukset sitten vihdoin alkoivatkin ja puoli kolmelta lähdimme kohti sairaalaa.

Että juuri siksi tämän ensimmäisen oman kodin laittaminen myyntiin olikin niin haikeaa: tänne on kannettu synnytyslaitokselta molemmat pojat ja täällä ne molemmat ovat myös ottaneet ensimmäiset, haparoivat askeleensa. Reilun kuuden vuoden aikana pöytään on katettu brunssia ja synttärikakkuja, ylimääräinen lautanen yllättäen ruoka-aikaan kylään ilmestyneelle kaverille ja kaapin pohjalta löytyneet suklaan jämät sekä pullo punaviiniä, kun on päätettykin istua siskon kanssa pöydän ääressä vähän pidempään. On juhlittu Halloweenia, hääpäiviä, tuoretta tohtoria ja välillä haettu lähipizzeriasta pizzaa ihan vaan rehelliseen maanantaiangstiin. Tutustuttu niihin naapureihin, saunottu melkein kuusi vuotta yhdessä sillä samalla naisporukalla, remontoitu pikku hiljaa ja kotiuduttu.

Kaikista ihanista muistoista huolimatta me tarvitsemme kuitenkin yhden huoneen lisää sekä keittiön, jonne vieraita voisi kutsua kerralla vielä isomman joukon. Ja sitten sellainen löytyikin, ihan kadun toiselta puolelta, meidän tutun lähikauppamme vierestä ja toivomaltamme koulualueelta: asunto, jossa olisi omat huoneet molemmille pojille ja niin hyvä pohjaratkaisu, että remontoimalla siitä saisi juuri sellaisen, mitä olimme toivoneetkin. Laskettiin rahat ja tehtiin tarjous, ja sitten toinen. 

Parin viikon aikana käytiin useamman kerran koputtelemassa asunnon seiniä ja mittaamassa sohvan ja keittiönpöydän paikkoja ja tehtiin vielä kolmaskin tarjous. Lopulta myyjän pyynnin ja meidän tarjouksemme välille jäi enää viisi tonnia. Laskettiin rahat vielä kerran, mutta kahden pätkätyöläisen säästöillä oltiin jo kipurajoilla eikä myyjäkään suostunut tinkimään pyynnistään. Viime viikolla asunto sitten löysi uudet omistajat jostain muusta kuin meidän perheestä.

Että tällaista kuuluu meidän asuntohaaveille, kun sitä niin monet ovat viime aikoina kyselleet: oli neliö, jonka kovasti olisimme halunneet mutta jota emme sitten saaneetkaan, ja kolmio, jota emme vielä ole myyneet emmekä juuri nyt edes aktiivisesti ole myymässä.

Olisi ollut niin kiva kirjoittaa postaus otsikolla Joskus asiat vaan menevät juuri niin kuin pitääkin, palkata remonttifirma, valita maalit, keittiönkaapit ja lattiamateriaali ja tilata vihdoin se kauan himoitsemani kahdeksan hengen ruokapöytä, jonka ympärillä olisi tarpeeksi eriparituoleja isommallekin ystäväporukalle. Sen sijaan olen selaillut IKEAn sivuilta kerrossänkyjä. Ihan kivoja kai nekin on.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

"Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa. Ehkä minä olin ollut sellainen, joka johdatti muita. Se oli hyvä lopettaa. Niin monta, jotka piti pitää ruodussa. Niin monta unelmaa täytettävänä. Toivo minulta jotain, saatoin sanoa. Mutta en minä koskaan pystynyt mitään toiveita täyttämään. En oikeasti."


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Vällkommen till Amerika, 2016. Suom. Petri Stenman)
Like, 96 sivua.


Heti aluksi pitää tehdä yksi tunnustus: vaikka jätän äärimmäisen harvoin kirjoja kesken, niin yhtään Knausgårdia en ole koskaan saanut luettua loppuun. Olen kyllä yrittänyt, uskokaa pois, ihan jo siitä syystä, että koko Taisteluni-sarjaa on kehuttu, hehkutettu ja hypetetty niin paljon vähän joka puolella. Sarjan neljännen osan hankin jopa omaan hyllyyni, kun se tarttui käteen kirjakaupan alelaarista. Kolmenkymmenen puisevan ja ihan uskomattoman pitkästyttävän sivun jälkeen luovutin. Siellä se on edelleen, lukemattomana, kirjahyllyssä.

Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan hotkaisin kuitenkin muutamassa päivässä. Sen ex-miestään vähemmän tunnetun Knausgårdin uusimman nimittäin.

Yksitoistavuotias Ellen on lakannut puhumasta jo vuosia sitten. Hänen veljensä kyllä vielä puhuu, mutta on naulannut huoneensa oven kiinni voidakseen olla yksin. Jossain yläpuolella, varjona, häilyy perheen isä, jonka kuolemaan Ellen tietää olevansa syypää - hänhän sitä toivoi. Me olemme valoisa perhe, väittää äiti ja muistaa pakata eväskorin erityisen huolellisesti. Lihapullat maistuvat auringossa ihanilta ja meri kimaltaa.

"Minusta isää oli paras ajatella juuri sellaisena. Veneen vieressä. Kalastamassa. Sen hän oli hallinnut. Muu oli niin kaoottista. Niin pelottavaa. Silmät, jotka kiipesivät pimeydessä ränniä pitkin ylös. Tai kun olimme mummon luona. Yhtäkkiä hän vain oli siellä. Istahti keittiönpöydän ääreen kiukku kropassa sykkien. Tai ehkä epätoivo. Häntä ei voinut sulkea ulkopuolelle."

Tervetuloa Amerikkaan ei kerro niinkään tarinaa vaan luo tunnelmia ja jakaa muistoja sieltä täältä. Kirjan minäkertojana on Ellen, jonka monologia ja ajatuksenvirtaa teksti on. Tässä mielessä Boström Knausgårdin kirjassa on paljon samaa Taisteluni-sarjan kanssa.

Ja sitten myös: harvoin olen lukenut näin raskasta kirjaa, jossa kuitenkin on sivuja alle sata. Koko kirja on täynnä pimeyttä, joka tihkuu seinien läpi ja hiipii huoneesta huoneeseen - vaikka äidissä on vielä valoa, ei siitä riitä koko perheelle. Sivulla yhdeksänkymmentäkuusi oli omakin olo jotenkin kaikkensa antanut: tässä se oli, ei enempää eikä vähempää, kaikki, tarpeeksi, juuri sen verran kun vielä itse jaksaa kantaa.

Että ehkä juuri tämän takia sen kuuluisamman Knausgårdin kirjat ovat tähän mennessä jääneet lukematta: nelisensataa sivua melankolista monologia tuntuu vähän liian raskaalta, kun taas yhdeksässäkymmenessäkuudessa sivussa on juuri sen verran, että kirjaa voi vielä kehua enemmän vaikuttavaksi kuin masentavaksi.

"Vaiti ohjasimme kohti vielä uutta saarta, mutta keskustelu ei kulkenut sillä keveydellä, josta äiti oli aina pitänyt huolen. Hän ei tiennyt, kuinka hänen tuulisi toimia. Hän purki kylmälaukun. Kaatoi mehua lasiin minulle ja veljelleni. Kahvia itselleen ja isälle. Me olimme valoisa perhe. Valoisa perhe."

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Mitä jäi käteen kunnallisvaaleista eli kasvis-linssikeiton ohje.


Jostain syystä olen aiempina vuosina pitänyt kunnallisvaaleja, jos en varsinaisesti turhina, niin ainakin vaaleina, joista en ole oikein jaksanut innostua. Olen toki aina äänestänyt, mutta enemmän puoluetta kuin ehdokasta ja usein ilman sen kummempaa asioihin perehtymistä. Tänä vuonna oma ääni tuntui sen sijaan erityisen arvokkaalta. Kierreltiin monena lauantaina vaaliteltoilla koko perhe, haettiin ilmapallot, karkit ja kahvit ja juteltiin kaupungin asioista useammankin ehdokkaan kanssa. Tuntui tärkeältä antaa ääni puolueen lisäksi ehdokkaalle, joka ajaisi kaupungissa meille tärkeitä asioita kuten subjektiivisen päivähoito-oikeuden palauttamista, laadukasta vanhustenhoitoa, lapsiperheiden ja pienituloisten etuja sekä tasa-arvoa monessakin suhteessa. Lopulta Kävelykadun teltoilta löytyikin hyvä, meidän näköinen ehdokas, jota äänestettiin miehen kanssa molemmat ja joka onneksi pääsikin valtuustoon.

Siltä samalta teltalta (jonka nokkelin ehkä pystyy tässä jo identifioimaankin) löytyi muuten myös Helin kasvis-linssikeiton ohje - ja aika hyvä sellainen. Että jäipä jotain konkreettistakin lopulta käteen näistäkin vaaleista.


KASVIS-LINSSIKEITTO

3 dl punaisia linssejä
1 prk tomaattimurskaa
1 ltr vettä
1 pss kasvissuikaleita
4 valkosipulinkynttä
1 prk ranskankermaa
kasvisfondia
suolaa
timjamia
mustapippuria


Kuumenna vesi ja tomaattimurska kiehuviksi ja lisää mausteet sekä kasvisfondi. Huuhtele linssit ja lisää ne keittoon kasvissuikaleiden kanssa. Anna porista miedolla lämmöllä viitisentoista minuuttia, kunnes linssit ovat pehmenneet. Nosta kattila liedeltä ja lisää keittoon puolikas purkki ranskankermaa. Sekoita ja tarkista maku. Tarjoile keitto ranskankermanokareiden, tuoreiden yrttien ja siementen kanssa.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Viisi syytä koukuttua Skamiin.


Olen joskus kertonutkin, kuinka lämpenen uusille, etenkin niille kaikkein suosituimmille, jutuille suhteellisen hitaasti. Aikoinaan pyörittelin ainakin vuoden silmiäni pillifarkuille, kunnes ostin ensimmäiseni - enkä sen jälkeen ole enää muunlaisia farkkuja pitänytkään. Ihan samalla tavalla minun ei myöskään koskaan pitänyt hankkia itselleni bomberia, ostaa nahkatakkia - tai katsoa kaikkien hehkuttamaa Skamia. Sitten kuitenkin päädyin palmusunnuntain virpomisreissulla istumaan naapureiden olohuoneeseen, jossa ystäväni kertoi täydellisestä omasta perjantaistaan, johon oli lasten nukkumaanmenon jälkeen kuulunut noutosushia, lasi valkoviiniä ja useampi jakso Skamia. 

Minäkin halusin sellaisen illan. Noutosushia ja viiniä en siihen hätään ehtinyt saada, mutta onneksi oli Yle Areena. Reilun viikon kuluttua tästä olin jo kahlannut läpi sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta.  


Mutta miksi tuo yksi ja ainoa sarja on koukuttanut niin monet? No ainakin näistä syistä:


1. Koska norjan kieli
Aikoinaan yliopistolla saimme valita, luemmeko perustiedot norjasta vai tanskasta. Jos nyt saisin valita uudestaan, tekisin ehdottomasti toisin. Norja, mikä ihana kieli! 


2. Koska meissä kaikissa asuu pieni teini
...eikä välttämättä ihan pienikään: yhä edelleen kuuntelen samaa musiikkia kuin mitä ollessani lukiossa ja jos haluan pullon viiniä, saan joka kerta kaivaa esille henkkarit (tämä myös silloin, kun olemme Prisman Alkossa ja minulla on ostoskärryissä sekä sadan euron edestä ruokaa että kaksi lasta). Lisäksi kaksi viikkoa sitten otin tatuoinnin, josta kerroin vanhemmilleni vasta myöhemmin.

Toisaalta olisi jotenkin outoa sanoa, että sarjan henkilöihin on helppo samaistua ja että ne sellaisinaan tuovat omat teiniajat mieleen. Minä olin nimittäin se sarjasta puuttuvat nörttityttö, jolla oli pyöreät leopardisilmälasit (koska yhdeksänkymmentäluku), pitkät punaiset hiukset sekä älypuhelimen sijaan arctic.netin sähköpostiosoite. Olin se, joka osasi ulkoa Margaret Mahlerin teorian lapsen varhaiskehityksestä muttei takuulla olisi saanut kutsua yksiinkään Penetrators-bileisiin. Puolustukseksi pitää tosin sanoa, että Oslon juhlatarjonta näyttää myös pesevän Äänekosken vastaavan mennen tullen. 


3. Koska Nooran huulipuna
Olen käyttänyt huulipunaa valehtelematta vain muutaman kerran elämässäni: vanhojentansseissa, Halloweenina ja niinä muutamina päivinä yläasteella, kun kokeilimme ystävän kanssa tyyliä, johon kuului sininen huulipuna (jäi onneksi kokeiluksi). Mutta jo pari ensimmäistä Skam-jaksoa synnytti ihan älyttömän huulipunakuumeen. Siis huulipunakuumeen, minussa!


4. Koska koukuttava juoni ja kiinnostavat henkilöt
Vihdoinkin sarja, jonka seuraava jakso pitäisi aina saada katsoa heti edellisen perään.


5. Koska työ
Se, että koulumaailmaan sijoittuva sarja tekisi mieli katsoa kokonaan yhdeltä istumalta, kertoo myös siitä, että reilun vuoden kotonaolon jälkeen minulla alkaa jo olla aika kova ikävä töihin. Ainakaan en luultavasti katsoisi samalla intensiteetillä kotiäideistä kertovaa draamaa. 



Mites te muut? Joko Skam on kahlattu läpi ja mitä tykkäsitte?

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Sofi Oksanen: Norma

"Jos kaikki menee hyvin, voimme elokuussa keskittyä hyvään ruokaan ja hyvään uneen, hoitoihin ja lepoon. Nostamme maljan tulevaisuudellesi, jossa sinä saat kaiken sen mistä et ole uskaltanut haaveilla. Silloin työni on tehty eikä uuden elämäsi hinta kaduta minua lain."

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Like, 303 sivua.


Mitä yhteistä on Sofi Oksasella ja Paolo Coelholla? Ainakin se, että kummankaan kirjailijan ympärillä pyörivään hypeen, jopa henkilökulttiin, en ole ikinä oikein päässyt sisälle. Coelholta aloitin aikoinaan sekä Alkemistin että Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin, mutta molemmat palautin kirjastoon lukematta niitä ikinä loppuun. Sofi Oksasen Puhdistuksesta tykkäsin joku vuosi sitten kovastikin, mutta myöhemmin lukemani Baby Jane ja Kun kyyhkyset katosivat olivat molemmat vain ihan hyviä lukukokemuksia, kirjoja joista olisi ehkä pitänyt saada enemmän irti mutta joihin ei jostain syystä ihan päässyt sisälle. Koko Sofi Oksasen tuotannon ja henkilön ympärillä pyörivä huuma ja jopa mediasirkus on minusta tuntunut aina vähän vieraalta, ja siksi tartuin Normaankin vasta nyt, vähän sattumalta, kun se unohtui meidän sohvallemme siskon käytyä kylässä.

Sofi Oksasen uusimman romaanin nimihenkilö on Helsingin Kalliossa asuva parikymppinen Norma Rossi, jonka äiti Anita on juuri hypännyt metron alle Sörnäisissä. Aseman valvontakameroiden mukaan kyseessä on selvä itsemurha, mutta Norma ei usko poliisien selityksiä - etenkään, kun äidin hautajaisiin tuntuu ilmestyvän liian monta pahaenteistä haamua menneisyydestä. Selvittäessään äitinsä viimeisten päivien liikkeitä ja samalla omaa historiaansa, Norma palaa yhä uudelleen ja uudelleen vuosien taakse pieneen Naakan kylään, jossa Anitan ja tämän ystävän Helenan elämät ja perheet aikoinaan kietoutuivat yhteen sekä salaperäiseen kalliolaiseen Tukkataika-kampaamoon, jossa Anita ennen kuolemaansa työskenteli.

Myös Normalla itsellään on suuri salaisuus, ominaisuus, joka hänen on peitettävä kaikilta pysyäkseen hengissä.

"Pitkään aikaan en halunnut ajatella Evaa ollenkaan. Sitten ymmärsin, että vain kertomalla hänen tarinansa voisin jättää sinulle perinnöksi edes jonkinlaisen historian, joka olisi sinun omaasi, sinulle tunnistettava. Sinulla on oikeus tietää, millainen sinun kaltaistesi ihmisen elämä voi olla, ja sinulla on oikeus tietää kaikki siihen kuuluvat vaarat. Minä en toistaisi Evan virheitä."

Jos Puhdistuksen, Stalinin lehmien, Baby Janen ja Kun kyyhkyset katosivat -kirjan jälkeen odottaa Normaan tarttuessaan saavansa lukea rankan ja ravisuttavan tarinan Viron lähihistoriasta, tulee varmasti yllättymään. Norma on sekoitus realismia ja kauhusatua, 2010-luvun versio Tähkäpäästä mutta samalla rikosromaani. Kirjan teemoja ovat omistaminen, alistaminen ja vallankäyttö, ja omalla tavallaan se maalaa melko synkän kuvan maailmasta, josta aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään hyväksi poikkeavuuksia, oli aika tai paikka mikä tahansa.

"Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa." 

Erikoinen kirja Norma kyllä on, se on pakko myötää. Minulle se oli lopulta kuitenkin kuin Baby Jane ja Kun kyyhkyset katosivat: ihan kiva kirja, jota tuskin enää puolen vuoden päästä muistaa lukeneensa.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Expectations vs. reality.

Jos edellisessä postauksessa liikuttiin jossain ihanan joutilaisuuden ja pitkien lounaiden välimaastossa, on nyt hyvä aika palata ihan kunnolla maan tasalle. Viime kuukausien kuvia selatessani eteen osuivat nimittäin muutamat näistä, ja siitä se idea sitten lähti - ihan koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Siispä:


EXPECTATIONS vs. REALITY

Maanantailounas.
Odotukset:


Totuus: 


Päiväuniaika.
Odotukset:

 
Totuus: 



Kulttuurilomailu lasten kanssa.
Odotukset:


Totuus:


Suomen joulukuu.
Odotukset:

 
Totuus:


Käsilaukun sisältö.
Odotukset:

 
Totuus:


Lastenhuone.
Odotukset:


Totuus:


Oma aika keskellä päivää.
Odotukset:


Totuus:


Iltasatuhetki.
Odotukset:


Totuus:



Museoreissu lasten kanssa.
Odotukset:


Totuus:


Suomen juhannus.
Odotukset:



Totuus: 


On tää arki oikeasti aika ihmeellistä.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ihanasta joutilaisuudesta ja kahvikupista, joille on aina aikaa.


"Äiti, miksei meillä ole ikinä mitään menoja?" kysyi viisivuotias yhtenä päivänä. Jo useamman viikon (kuukauden) hän oli joka päivä kysellyt kahta päiväkotikaveriaan jatkamaan leikkejä hoitopäivän jälkeen puistoon, mutta kummankin kaverin perheellä tuntui olevan aina jotain muuta: harrastuksia, kauppareissuja, kyläilyjä, ihan vaan kiire kotiin, autokin tyhjäkäynnillä päiväkodin edessä.

Oikeasti meillä kyllä on menoja, paljonkin. Viisivuotias käy viikoittain kuviskoulussa ja urheilukoulussa, mies kahdesti viikossa salilla ja minä yhtä usein juoksemassa. Meillä on viikossa kaksi ja puoli hoitopäivää, joina on tietty heräämisaika, Pikkuveljen muskari, miehen useammat luottamustoimet ja perjantaiaamupäivisin oman kaveriporukan vakiintunut treffipäivä. Jompaankumpaan mummolaan ajetaan keskimäärin joka kolmas viikonloppu, joskus useamminkin. Mutta se, mikä tässä kotona olossa on parasta, on se, ettei suurinta osaa meidän menoistamme ole tarvinnut kirjata kalenteriin, aikatauluttaa tai sopia viikkoja etukäteen vaan niitä voi keksiä ihan spontaanisti. Jos ystävä laittaa viestiä, voimme pakata välipalan mukaan ja olla puistossa kymmenessä minuutissa. Voimme lähteä lounaalle ihan ex tempore, pitää leffapäivän keskellä viikkoa ja ajaa bussilla toiselle puolelle kaupunkia ystävien luokse. Ja kahden tunnin puistoilun jälkeen voimme kotiin lähdön sijaan kiivetä vielä kavereiden kanssa lämmittelemään Pikku-Maijaan ja laittaa kahvin tippumaan, koska eihän meillä oikeastaan ollut mihinkään kiire. Tänä vuonna meillä, minulla, on aina ollut aikaa ystäville, lounaalle, puistonpenkillä istuskelulle ja vielä yhdelle kupille kahvia.

Torstaina Facebook-feediini osui tämä Aamulehden artikkeli ja etenkin jutun lopusta löytynyt lista asioista, joita kuolevat katuvat eniten. Tämän kotona viettämäni vuoden aikana olen päässyt täyttämään kaksi listan viidestä kohdasta: Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin ja olisinpa tehnyt vähemmän töitä. Ja myös: olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Ei, älkää säikähtänyt: reilun vuoden aikana en ole löytänyt viisastenkiveä ja oppinut täydellistä downshiftaamista. Yhä edelleen meillä on to-do-listoja, välillä ihan liikaa rästihommia, aikatauluja, joista on pidettävä kiinni ja aamuja, joina housujen pukemisesta saadaan aikaan isokin riita. Silti meillä on aina ollut aikaa tärkeille jutuille, joutilaisuudellekin. Toivottavasti muistan tämän vielä sitten, kun työ- ja päiväkotirumba jossain vaiheessa iskevät päälle ihan kunnolla.

Tammikuusta alkaen olemme yrittäneet saada kolmen hengen porukalla sovittua yhteistä reissua. Kalenteria ehdittiin selata kesäkuun puoliväliin asti, kunnes yksi tytöistä totesi, ettei oikeasti nyt kykene töiden ja muiden menojen takia sopimaan treffeille mitään päivää ja yritetään nähdä joskus paremmalla ajalla. Ikinä, ikinä, en halua olla niin kiireinen, etten edes silloin tällöin ehtisi pysähtyä puistoon keinumaan tai että yhtä vapaata lauantaipäivää varten kalenteria pitäisi selata yli puoli vuotta eteenpäin.