sunnuntai 28. elokuuta 2016

In my bag.



Tällä viikolla kävi taas vanhanaikaisesti: käsilaukun pohjalle unohtunut Mynthon-aski oli jossain välissä kaatunut ja joku päivä sen jälkeen sujautin ajatuksissani laukkuun vielä vähän kostean sateenvarjon. Arvaahan sen, mitä siitä seurasi. Kun eilen etsin laukkuni pohjalta kadonnutta huulirasvaa, osui käsi johonkin tahmeaan. Selvisi, että koko pohja oli sen peitossa, Mynthon-seoksen nimittäin. Ja näyttipä seassa olevan muutama purkkakin, ihan noin niin kuin piristyksen vuoksi. Eikä edes ollut perjantai 13. päivä.

Laukkua pestessäni ja inventoidessani kävin läpi käsilaukun sisältöä. Sen sulaneen Mynthon-rasiallisen lisäksi laukusta löytyi nimittäin:

  • lompakko ja avaimet
  • kuulokkeet
  • käsidesi
  • kaksi paria sormikkaita minulle ja
  • kolme sormikasta viisivuotiaalle (neljännen olinpaikasta ei tietoa)
  • huulirasva
  • uusin Trendi, jota lueskelin viime viikolla leikkipuistossa
  • meikkivoide, puuteri ja ripsiväri, jotka ostin kuluneella viikolla ja unohdin sitten laukkuuni, sekä vanha ripsiväri, joka on asunut laukussa jo pidempään
  • kalenteri
  • särkylääkettä
  • puolikas pussillinen purkkaa
  • toinen Mynthon-aski, tällä kertaa avaamaton (tai avautumaton)
  • harja
  • Pikkuveljen neuvolakortti sekä edelleen
  • oma äitiysneuvolakorttini Pikkuveljen odotusajalta
  • ruokalappu
  • vaippa (luojan kiitos käyttämätön)
  • penaali ja kyniä, joista suurin osa ei toimi (mutta toisaalta myös muun muassa neljä toimivaa Jyväskylän yliopisto -kuulakärkikynää)
  • aurinkolasit ja silmälasikotelo
  • käsivoide, puolityhjä
  • kynsiviila, pinnejä, klemmareita
  • kyypakkaus
  • sekä epämääräinen kasa papereita, kuitteja ja bussilippuja kuluneilta viikoilta

(Ja näiden lisäksi kannan mukanani myös erillistä hoitolaukkua Pikkuveljen tavaroille.)

Joskus olen katsellut vähän kateellisena ja erityisesti ihaillen muiden blogien In my bag -postauksia: siis ihanko oikeasti joku kantaa laukussaan vain lompakkoa ja avaimia, ehkä pientä kalenteria ja silloin tällöin huulipunaa. Mutta sitten aina muistan, että onhan Muumimammallakin käsilaukku, josta löytyy aina kaikki - ja niskat arvatenkin ihan yhtä jumissa kuin minullakin.

perjantai 26. elokuuta 2016

Sairaan lapsen paikka on kot... päiväkodissa/ HopLopissa/ junassa.


Myönnän: tällä viikolla minä, kotiäiti, oikeasti odotin viisivuotiaan kahta päiväkotipäivää aikamoisella hartaudella. Lattemammailun sijaan oli ihan oikeita huolia, hampaitaan öisin kiukkuileva puolivuotias sekä rajun keuhkokuumeen kourissa ollut mies, joka jo viikon oli ollut poissa pelistä joko lähinnä sohvalla maaten tai sairaalassa tipassa. Olisin toki kaivannut viisivuotiaalleni laadukasta varhaiskasvatusta, ohjattua musiikkihetkeä ja hyvää tilaisuutta harjoitella ryhmässä toimimista, mutta ennen kaikkea viikon arkea yksin pyörittäneenä olisin halunnut pestä vessan ensimmäistä kertaa muutamaan hetkeen, viikata pyykit olohuoneen vallanneista IKEA-kasseista kaappeihin ja ehkä jopa nukkua Pikkuveljen kanssa pienet päiväunet.

Ja sitten maanantai-iltana törmäsin viisivuotiaan päiväkotikaverin äitiin, joka kertoi hakeneensa juuri antibiootit nelivuotiaansa märkärupeen. Erityisen ärhäkkään, kuulemma, ja oletettavasti joltain päiväkotikaverilta tarttuneeseen. Tiistaina ei sitten pakattukaan päiväkotireppua vaan suunnattiin taas koko porukka puistoon miehen jäädessä kotiin sairastamaan. Toki edelleen kaipasin paria apukättä, aikaa viikata pyykit ja erityisesti niitä unia, mutta että keuhkokuumeen lisäksi vielä märkärupi? Ei kiitos.

Enterorokon nappasimme aikoinaan HopLopista, samoin yhden oksennustaudin. Päiväkodista kotiin on kannettu niin perusflunssia korvatulehduksineen sekä jokakeväisiä mahatauteja kuin se yksi rs-viruskin, joka vei silloin kuusiviikkoisen Pikkuveljen viikoksi sairaalaan nenämahaletkuun. Kaksi vuotta sitten sairastimme vesirokon, kun samaan Jyväskylästä Helsinkiin matkanneeseen junaan sattui myös se vesirokkoinen lapsi, joka tartutti meidän lisäksi oletettavasti koko lastenvaunun. Onneksi oli kesä, loma ja aikaa sairastaa ja ennen vesikellojen ilmestymistä ehdimme myös takaisin Suomeen Roomasta, jonne olimme matkustamassa. Ja onneksi selvisimme ilman jälkitauteja, jotka esimerkiksi allergikoille, pikkuvauvoille tai vaikka jotain perussairautta sairastavalle lapselle olisivat voineet olla vaarallisia.

Kesäkuun Ruotsin-risteilyllä sentään selvisimme pelkällä säikähdyksellä, kun laivan Ville Viking -alueelle ilmestyi yllättäen arviolta nelivuotias poika täysin vesirokkonäppylöiden peitossa. Kun kysyin asiaa pojan huoltajalta, arvatenkin isoäidiltä, kuului vastaus: "On se vesirokkoa, mutta alkaa olla jo mennyt ohi". Loppuristeily menikin sitten hytissä. Minulla ja Pikkuveljellä siis, ei sillä näppyläisellä pojalla, joka luultavasti jatkoi tyytyväisenä leikkejään. Silloin leikkipaikkapolitiikkaa asiakaspalautteessa ihmeteltyäni Vikingiltä todettiin, ettei heillä ole resursseja valvoa, ketkä ja missä kunnossa laivan leikkipaikalle tullaan, vaan se on vanhempien vastuulla.

Kun viime keväänä eräänkin kerran ihmettelin, miten tämäkin kuume taas kerran meille rantautui, totesi viisivuotias, että varmaan siltä yhdeltä päiväkotikaverilta, joka oli ollut kuumeessa hoidossa, mutta jolle äiti kuulemma oli sanonut, että "kovassa kuumeessa ei päiväkotiin voi mennä, mutta pienessä kuumeessa voi".

Selvisi sekin mysteeri sitten kerralla.

Meidän sairastelukertomuksia kuunnellut kaveri ehdotti kerran varovasti, ollaanko koskaan mietitty kotimme sisäilmaa. Kodin sijaan meidän ongelma on kuitenkin siinä, että poistumme sieltä niin usein puistoon, perhekahvilaan, lastentapahtumiin, muskariin tai ravintolaan - juuri niihin paikkoihin, joihin ihmiset tuovat puolikuntoisia lapsiaan.

Toki ymmärrän, että pikkulapsiaikaan kuuluu erottamattomasti vuotava nenä ja aina silloin tällöin koko perheen kiertävä vatsatautiepidemia. Lisäksi on tauteja, jotka tulevat joka tapauksessa kuten jokasyksyinen päiväkodinaloitusflunssa tai kesken päivää hoidossa sairastuneelta kaverilta saatu vatsatauti. Mutta sitten ovat ne taudit - ja väitän, että niitä on suuri(n) osa - jotka voi estää sillä, että sairasta lasta ei viedä hoitoon, puistoon, kerhoon, Ruotsin-risteilylle tai edes huvittelemaan HopLopiin. 


PS. Johan seuraatte blogin menoa Facebookissa? Mukaan tykkäämään pääset tästä.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Kristina Ohlsson: Mios blues

"I mardrömmarna begravdes jag alltid levande. Det var likadant varje gång. Först förståd jag inte vad som skulle hända. Stumma människor höll mig hårt i armarna och tvingade mig att gå framåt. Inte sakta, inte fort. Det var natt och himlen var svart. Luften var varm och tjock. Vi rörde oss genom något som påminde om ett övergivet industriområde. Konturerna av stora, mörka maskiner reste sig runt oss, som skuggor stöpta i järn. Jag ville fråga var vi var, vart vi var på väg. Men munkaveln tvingade mig till tystnad."


Kristina Ohlsson: Mios blues (2015)
Pocketförlaget, 389 sivua.  



Siitä sateisesta iltapäivästä se alkoi, siitä kun Martin Bennerin toimistoon astellut ja itsensä Bobby T:ksi esitellyt mies vaati asianajajaa ottamaan siskonsa Saran tapauksen tutkittavakseen ja puhdistamaan viidestä murhasta syytetyn naisen maineen. Mios blues jatkaa siitä, mihin kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan ensimmäinen osa Lotus Blues jäi.

Yhtäkkiä Martin Benner on huomannut sotkeutuneensa yhä monimutkaisemmalta, synkemmältä ja väkivaltaisemmalta vaikuttavaan rikosvyyhtiin ja tajuaa muuttuneensa pelaajasta pelkäksi pelinappulaksi. Pelastaakseen itsensä ja pienen tyttärensä hänen on nyt Saran tapauksen ratkaisemisen sijaan löydettävä Saran kadonnut nelivuotias poika Mio ja luovutettava hänet miehelle, jolta Sara poikansa halusi piilottaa. Mutta mitä päiväkodilla lopulta Mion katoamispäivänä tapahtui ja voiko poika vielä näin pitkän ajan jälkeen ylipäätään löytyä elossa? Entä kuka pystyy seuraamaan Martinin liikkeitä vain muutaman askeleen päässä mutta kuitenkin näkymättömissä?

Mios blues on kalliita autoja, likaisia poliiseja, häikäilemättömiä rikollisjärjestöjä sekä kilpajuoksua kelloa vastaan.

Kuten Lotus bluesissakin Martin Benner on edelleen egoistinen snobi ja uskomattoman ärsyttävä pelimies, joka on viime vuosina tottunut solmimaan kaulaansa Pradan sormion ja saamaan kaiken hopeatarjottimella. Silti hahmosta, jostain käsittämättömästä syystä, pitää heti ensisivuilta alkaen. Edeltäjänsä tavoin Mios blues tarjoaa myös vauhdikkaita juonenkäänteitä, mielenkiintoisen rikosvyyhdin sekä muutaman yllätyksenkin mutta siinä missä Lotus blues pakotti välillä haukkomaan henkeä, laittoi jälkimmäinen osa muutaman kerran haukotuttamaan. Vaikka Ohlssonin dekkari viihdyttikin, jäi silti mietityttämään, olisiko tarina lopulta toiminut paremmin tiiviimmässä paketissa, yhtenä kirjana.

Ensimmäisen kirjan lukeneille ja Ohlssonin tuotannosta pitäville kakkososa on luonnollisesti jonkinlainen måste. Jos toisen kotimaisen treenaaminen ei juuri tällä hetkellä innosta, voi toki odottaa muutaman kuukauden: Mios blues ilmestyy suomeksi tämän vuoden lokakuussa.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Meidän päivä Kankaalla.



Meidän lauantaipäivä Kankaan Designtorilla, plussat ja miinukset.


Plussat:
Ehkä kaupungin makein miljöö, jota hyödynnetään tapahtumiin ihan liian vähän
Ranskalaiset letut.
Aurinko, joka paistoi koko päivän.
Katuliidut.
Ihanat julisteet ja printit.
Ystävät, joita pikaisesti nähtiin.
Paljon ihmisiä ja mukavaa vilinää.


Miinukset:
Japanilaisesta katuruokakojusta loppui ruoka juuri kun me ehdittiin jonon päähän.
 Se, etteivät ravintolapäivän muutkaan kojut olleet osanneet varautua siihen mukavaan vilinään.
Puutteellinen tiedottaminen: lasten musiikkirevyystä ehdittiin lopulta nähdä vain puolet.
Isi, jonka piti tulla mukaan, mutta joka makasikin päivän kotona rajussa keuhkokuumeessa.

perjantai 19. elokuuta 2016

Meidän koti numeroina.



Aika tarkalleen kuusi vuotta sitten istuimme elämämme ensimmäistä kertaa lainaneuvotteluissa. Minulla oli mahassa vauva, josta ei tiennyt vielä kukaan muu kuin mies ja pikkusisko, ja miehen väitöskirja oli vasta alussa. Hirvitti. Parin kuukauden päästä siitä pakkasimme kuitenkin pikkuruisen vuokrakaksiomme yliopiston kirjastolta haettuihin pahvilaatikoihin ja laatikot meidät edelliskesän häissä hääautona toimineeseen Hiaceen. Sohvan kantamisessa auttoivat sisko ja miehen kaverit ja muuttopizzat tilattiin Mariasta.


Ja tässä se edelleen on, meidän koti.


58 neliötä (sekä yksi aivan täyteen ahdettu häkkivarasto)
3 huonetta ja
1 keittiö
48 vuotta vanha talo
3 sänkyä 
2 saunavuoroa viikossa sekä naisten lenkkisaunassa yleensä yhteensä viisi naapuria samaan aikaan parantamassa maailmaa
26 mustavalkoista perhekuvaa keittiön seinällä
2 synnytyssairaalasta tänne kannettua pikkuista poikaa


13 itse maalattua seinää ja 
1 itse tapetoitu
4 ruukkukasvia 
2 läppäriä ja yksi tabletti
3 kartongista itse askarreltua kruunua
1 vaatehuone (joka tällä hetkellä on täynnä kirppiskasseja)
5 järjestetyt lastensynttärit, yhdet Halloween-naamiaiset, yhdet tuparit, useammat uudenvuodenillanistujaiset sekä yhdet lasten vohvelikekkerit
aika monet itkut, riidat ja raivarit muttei vielä yhtään seinään heitettyä astiaa 
15 seinään porattua Ribba-kehystä


1 vieraspatja, joka levitetään tarvittaessa olohuoneen lattialle
parisensataa kirjaa
1 kahdesta kuormauslavasta tehty sohvapöytä sekä
1 satavuotias navetanovi, joka meillä muuttui sängynpäädyksi
1 valkoinen nojatuoli, joka yleensä aina on miehen vaatteiden vuoraama
6 erilaista viinilasia sekä 11 erilaista Muumi-mukia
noin 10 kiloa legoja
9 tuolia ja yksi sohva, mutta silti monta tilaisuutta, jolloin meille on hyvin mahtunut nelisenkymmentä ystävää



Oikeastaan vasta tänä syksynä olemme vähän puolihuolimattomasti alkaneet silmäillä isompia asuntoja. Ja nimenomaan isompia asuntoja, ei tontteja tai parisataaneliöisiä omakotitaloja. Kuluneen kuuden vuoden aikana olemme nimittäin kotiutuneet alueelle, tutustuneet naapureihin ja lähikaupan myyjiin, ottaneet omaksi pihaksemme lähimmän leikkipuiston ja huomanneet, että sinne kipitettyämme löydämme aina seuraa, saaneet hyviä ystäviä ja alkaneet tykästyä siihen, että joku muu leikkaa ruohon ja auraa parkkipaikan lumen alta. Ja kun oikein tiivistää, niin 120-senttiseen sänkyyn mahtuu sunnuntaiaamuisin hyvin loikoilemaan neljä ihmistä.

tiistai 16. elokuuta 2016

Kasvisruokaviikko vol 5.

Viikko sitten maanantaina vietettiin maailman ylikulutuspäivää: elokuun 8. päivänä kaikki maapallon tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat oli käytetty loppuun. Vähän kieltämättä omakin omatunto kolkutteli eikä ihan syyttäkään. Vaikka meillä shoppaillaankin keskivertoa vähemmän ja käytetään esimerkiksi omaa autoa yleensä vain muutamana päivänä viikossa, lentomatkustelulla ja ihan jo viikoittaisella ruokakaupasta kotiin raahattavalla (muovi)tavaramäärällä mekin elämme varmasti leveämmin kuin mitä pitäisi. Toisaalta keväästä lähtien ja asuinneliöiden käydessä entistä arvokkaammiksi olen yrittänyt järkevöittää kuluttamista entisestään ostamalla ainoastaan tarpeeseen ja lähinnä lapsille, kierrättämällä meille tarpeettomaksi jääneet tavarat entistä tehokkaammin ja ennen kaikkea syömällä vähemmän lihaa ja enemmän kasviksia. Ja sitten niitä on alkanut taas löytyä, superhyviä kasvisruokareseptejä nimittäin. Kaupassa ostoskärryihin on ilmestynyt yhä useammin tofua, soijaa ja erilaisia papuja, ja toisaalta liharuokiin on alettu ostaa astetta parempaa lihaa sen entisen sika-nautajauhelihan sijaan. Ja vaikka edelleen meillä on päiviä, jolloin kiristelen hampaitani viisivuotiaalle kokatessani ja vannon tarjoavani jatkossa ainoastaan spagettia ja jauhelihakastiketta, on poika R kesän aikana alkanut kelpuuttaa lautaselleen entistä monipuolisemmin kasvisruokia ja kasviksia ylipäätään. Voitto sekin, kai.

Viimeviikkoisen Meidän päivä -postauksen jälkeen muutama ehti jo kysellä kasvis-makaronilaatikon ohjetta. Tässä se siis tulee - ja samalla neljä muuta meillä viime aikoina kokeiltua kasvisruokareseptiä.


MAANANTAI: KESÄKURPITSAKEITTO
Ohje alun perin: vähän muokaten Ihanaa arkiruokaa -nimisestä Facebook-ryhmästä


oliiviöljyä
yksi sipuli varsineen
kaksi valkosipulinkynttä
noin kilo kesäkurpitsaa
7 dl kasvislientä
tuoretta minttua
pieni purkillinen maustamatonta jogurttia
loraus kaurakermaa
sitruunamehua


Silppua sipuli ja valkosipulit ja viipaloi kesäkurpista. Kuullota kasviksia hetki oliiviöljyssä kattilassa. Lisää kasviliemi ja keitä, kunnes kesäkurpitsat ovat täysin pehmenneet. Soseuta hienoksi.

Lisää keittoon jogurtti, kerma, sitruunamehu ja revitty minttu. Tarkasta maku. Tarjoile.




TIISTAI: TOFU-KASVISPASTA
Ohje alun perin: ideoitiin ihan itse Seppälän Prisman Go Green -hyllyllä

täysjyväpastaa
suolaa
purkillinen Go Green salsa mediterranean -kastiketta
tölkillinen härkäpapuja
kylmäsavutofua
rucolaa
parmesaania

Keitä pasta ohjeen mukaan hyvin suolatussa vedessä.
Pilko tofu ja paista paloja hetki öljyssä paistinpannulla. Lisää salsakastike ja härkäpavut,
anna kiehua hetki. Lisää tarvittaessa suolaa ja mustapippuria.

Kuorruta rucolalla ja parmesaanilla.




KESKIVIIKKO: LINSSI-PAPUKASTIKE
Ohje alun perin: Yhteishyvän ruokaosiosta vähän muokaten

1 sipuli
2 porkkanaa
1 paprika
1 rkl oliiviöljyä
2 dl punaisia linssejä
1 prk esikeitettyjä kidneypapuja
1 prk tomaattimurskaa
noin 3 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
2 valkosipulinkynttä
1 rkl sokeria
1 tl paprikajauhetta
1 tl juustokuminaa
1/4 tl cayennepippuria
1/2 tl suolaa
ripaus mustapippuria


Kuori sipuli ja porkkanat, paloittele. Kuullota kasviksia hetki pannulla öljyssä. Huuhtele ja valuta linssit ja pavut ja lisää ne pannulle tomaattimurskan kanssa. Lisää vesi, kasvisliemikuutio ja murskatut valkosipulinkynnet. Mausta ja anna porista miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia.

Pilko paprika, lisää kastikkeeseen ja kiehauta. Lisää tarvittaessa vettä ja tarkasta maku.
Tarjoa riisin kanssa.




TORSTAI: KASVIS-MAKARONILAATIKKO 
Ohje alun perin: Soppa 365 -sivustolta

1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
2 porkkanaa
1 rkl oliiviöljyä
2 dl soijarouhetta
2,5 dl kauramaitoa
400 g kuorittuja tomaatteja
1 tl sokeria
1/4 tl cayennepippuria
2 tl oreganoa
1 tl suolaa
ripaus mustapippuria
1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja palasina
5 dl makaroneja
2,5 dl kaurakermaa
tomaattiviipaleita
tuoretta basilikaa


Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipulit sekä raasta porkkanat. Kuullota kasviksia pannulla öljyssä muutama minuutti. Lisää soijarouhe, kaurakerma ja tölkkitomaatit liemineen ja anna seoksen porista keskilämmöllä viitisen minuuttia.

Lisää sokeri, mausteet ja paloitellut aurinkokuivatut tomaatit. Keitä makaronit niin, että ne jäävät vielä hieman raaoiksi. Sekoita valutetut makaronit kastikkeeseen ja kaada seos voideltuun uunivuokaan. Kaada päälle kerma.

Peitä makaronilaatikko tomaattiviipaleilla ja paista 175-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia. Koristele tuoreella basilikalla.



PERJANTAI: ARTISOKKA-MOZZARELLAPIZZA
 Ohje alun perin: vähän muokaten Vege-kirjasta

Pizzapohja:
2 dl vettä
25 g hiivaa
1/2 tl suolaa
2 rkl öljyä
noin 7 dl jauhoja

Täyte:
tomaattipyreetä
artisokansydämiä
tuoreita tomaatteja
viipaloituja mustia oliiveja
mozzarellaviipaleita
2 rkl basilikapestoa
juustoraastetta

Valmista pizzataikina ja anna kohota huoneenlämmössä.
Täytä pizza maun mukaan. Paista 225-asteisessa uunissa noin varttitunti.


Lisää kokeilemisen arvoisia kasvisruokareseptejä löydät täältä.


PS. Ja koska viimeisen viikon teema on ollut uudistus, blogi löytyy nykyään myös Facebookista. Tykkäämään pääsee tästä tai blogin sivupalkista. Uusimpien postausten lisäksi blogin Facebook-sivuilla olisi tarkoitus fiilistellä arkea kuvin sekä muistella torstaisin vanhoja tekstejä. Tervetuloa mukaan!

lauantai 13. elokuuta 2016

#sevenfirstjobs eli ne seitsemän ekaa.


Varmasti kukaan Facebookin käyttäjä ei elokuun toisella viikolla onnistunut välttämään käsitettä #sevenfirstjobs.

Muutamassa päivässä naamakirja täyttyi ensimmäisistä työkokemuksista, yleensä lyhyistä pätkistä tai kesätöistä, hanttihommista, joita tehdessä kädet olivat usein ihan kirjaimellisestikin rakkuloilla mutta joita myöhemmin muisteli lämmöllä. Yksi oli ollut jäätelömyyjänä, useampi poiminut mansikoita, yksi työskennellyt motellissa ja toinen eläinpuistossa. Oli hauskoja sattumuksia, jopa epätoivoisia tienaamistapoja, mutta taustalla kuitenkin ajatus, että parempia töitä oli luvassa sitten myöhemmin, kunhan oppirahat oli ensin maksettu.

Siitä sekin sitten kai lähti, Veikka Lahtisen ajatus nimittäin: mitä sitten, jos mitään parempaa ei ikinä tullutkaan? Mitä työkokemuksistaan voi kirjoittaa filosofian maisteri, joka edelleen tekee niitä väliaikaisiksi ajateltuja siivoojan hommia - puhumattakaan siitä, jonka ainoa tulonlähde on tähän mennessä ollut sosiaalietuus? Että #sevenfirstjobs ei alun alkaenkaan ollut mikään hauska nostalgiapläjäys vaan pelkkä somemaailmassa pätemiskeino, tapa tuottaa huonommuudentunnetta niille, joille ei ole jaettu yhtä hyviä kortteja käteen.

Ja kun Lahtisen tekstiä oli jaettu tarpeeksi, tulivat ne, jotka pahoittivat mielensä kaikesta mielensäpahoittamisesta.

Tammikuussa pohdin blogissa, kuinka paljon vauvauutisia somessa on liikaa, tai kuinka paljon onnea, miten vaan. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että Kell' onni on, se onnen kätkeköön -mentaliteetti on pelkkää suomalaista yltiöpessimismiä ja että Jaettu ilo on paras ilo, en kuitenkaan halua hieroa onneani omia surujaan kantavan ystäväni naamaan. Mutta kuinka paljon vauvakuvia someen voi päivittää, kuinka usein uutta parisuhdetta hehkuttaa? Ja milloin hauska status on ihan vain hauska status ja milloin pröystäilyä, omalla onnella leuhkimista?

Vaikka hauskoja nämä vanhat työkokemukset kuitenkin ovat, silti. Oman työurani aloitin paikallisen S-Marketin Tienaa tonni -kesätyöntekijänä silloin, kun tonni vielä tarkoitti tuhatta markkaa ja kesätyörahoilla oli tarkoitus päästä Tyrkkyrockiin Tyrävyön keikalle. Kuukauden aikana pääsin jauhamaan jauhelihaa ihan itse ja ehdin kuulla marketissa taustamusiikkina soineen cd-levyn sen verran monta kertaa, että vielä seitsemäntoista vuoden jälkeenkään Fugeesin Killing me softlyä ei voi kuunnella ilman pieniä vilunväristyksiä.

Seuraavana syksynä jaoimme ystävän kanssa kiinteistövälitystoimiston mainoksia. Sovimme (uskomattoman epäreilusta) provikkapalkasta, jossa saisimme tietyn prosenttiosuuden kauppahinnasta, jos meidän jakamamme mainos johtaisi asuntokauppaan. Niiltä poljetuilta kilometreiltä ja ylös-alas rampatuilta portailta emme lopulta tienanneet markkaakaan.

Yhden kesän vahdin kahta tyttöä näiden vanhempien ollessa töissä ja toisen työskentelin paikallisen tanssikoulun näytelmävaraston järjestelijänä. Sen jälkeen siirryin taidenäyttelyn valvojaksi. Näyttelytilan vastapäätä oli paikallinen pubi, josta yksi näyttelyn taitelijoista tapasi hakea aamuoluensa ja tulla sen jälkeen minun seurakseni istumaan. Muutaman taulun jopa möinkin.

Opiskeluaikoina kokeilin myös lehtimyyntiä vajaan kuukauden ajan. Vähän ihaillen kuuntelin aina umpijyväskyläläistä työkaveriani, joka puhelimeen tarttuessaan alkoi aina puhua leveääkin leveämpää savoa ja möi naisille kahden vuoden lehtitilauksia joka toisella puhelullaan. Kun myöhemmin jo irtisanouduttuani laskin omaa tuntipalkkaani kuluneelle kuukaudelle, päädyin alle kahteen euroon.

Sitten lähdin yhdeksi kesäksi Göteborgiin hotellisiivoojaksi, ja samoilla töillä rahoitin myöhemmin opiskeluni myös Suomessa.  

Mutta näiden seitsemän jälkeen tuli vielä seitsemän muuta.

Itse huomaan ärsyyntyväni ihmisten Facebook-päivityksistä lopulta suhteellisen harvoin, ja #sevenfirstjobs oli sekin minulle ennen kaikkea hauskoja tarinoita ystävien menneisyydestä. En silti kiellä, ettenkö näin kohta kymmenen vuotta opetusalan pätkätöitä tehneenä tuntisi jonkinlaisen kateuden piston, kun keväisin naamakirjaan alkaa ilmestyä niitä Kylläpäs on kumman virallinen olo -statuksia. Ihan vaan siksi, että toivoisin, että näiden neljäntoista jatkoksi tulisi enää vain se yksi.