tiistai 27. kesäkuuta 2017

Minilomalla Tampereella.


Kuten blogia Facebookissa seuraavat jo tietävätkin, pyörähdimme viime viikolla vähän ex tempore -lomalla Tampereella. Oikeastaan syynä tähän oli edellisviikolla alkanut yläkerran kylpyhuoneremontti sekä putkiremontin kaivuutyöt pihalla; kun neljä päivää olimme kuunnelleet jatkuvaa remonttimelua vielä iltapäiväviiden jälkeenkin, alkoi pieni reissu tuntua harvinaisen houkuttelevalta.

Tampereen sijaan tarkoitus oli kuitenkin suunnata Helsinkiin, mutta useamman hotellin hintoja kauhisteltuani mieli kummasti muuttui. Sitten myös vajaan neljän tunnin junamatka yksin kahden vilkkaan pojan kanssa alkoi tuntua loman sijaan ennemminkin työltä, ja vähän kokeilumielessäkin kirjoitin netin hotellihakuun sen turvallisen, houkuttelevan Helsingin sijaan Tampereen. Löytyi hyvä tarjous ja junaliput puolentoista tunnin matkalle, ja niin vain me oltiin yhtäkkiä lähdössä poikien kanssa putkiremonttia pakoon pikalomalle Tampereelle. 

Lopulta, sitä tiistaiaamun hetkistä menomatkaa lukuun ottamatta, ei juuri kolmestaan edes oltu. Heti tiistain lounasseuraksi kun saatiin tamperelainen ystäväni poikineen, ja jatkettiin porukalla juttua ja leikkejä Itsudemon sushien jälkeen Pikku Kakkosen puistossa ja lopulta vielä Koskikeskuksen leikkipaikalla. Tämän jälkeen haettiin viiden junalta Tampereelle houkuttelemani äiti, jonka kanssa suunnattiin ensin syömään Food Factoryyn ja loppuillaksi hotellin mini-spahan. Seuraava aamu aloitettiin hotelliaamiaisella, minkä jälkeen ehdittiin vielä Tallipihalle, toistamiseen Itsudemon susheille (eli vahva suositus), Sorsapuistoon, vasta avattuun Muumimuseoon sekä päiväkahveille Vohvelikahvilaan. Ja sen verran hyvällä paikalla tuntui tuo Tampere olevan, että äitini lisäksi sinne oli helppo houkutella lomailemaan myös Vantaalla asuva siskoni, joka liittyi porukkaan keskiviikkona lounasaikaan. "En enää edes muista, miltä Jyväskylässä näyttää!" totesi kuusivuotias, kun keskiviikkoiltana lähestyimme junalla Matkakeskusta. Kahden päivän ja yhden yön jälkeen tuntui, että olisi ollut lomalla pidempääkin.

Jälkeenpäin tosin vähän harmitti, oma asenteeni nimittäin: näin kroonisena matkakuumeilijana ja viime vuodet Euroopan pääkaupunkeja kiertäneenä loma reilun sadan kilometrin päästä kotoa tuntui alun perin jotenkin vähemmän lomalta kuin mitä lopulta olikaan - etenkin, kun viime viikot olin lueskellut somesta kaverien matkasuunnitelmia ja ihaillut Instagram-kuvia, joissa aurinko laskee milloin Alppien tai Kebnekaisen taakse, milloin espanjalaiselle tai kreikkalaiselle aurinkorannalle. Kävi vähän niin kuin toukokuussa työpaikan kanssa: tuntui jotenkin laimealta laittaa kuvaa Näsinneulasta sen jälkeen, kun Facebookin uutissyötteeseen oli juuri ponnahtanut kuvat Big Benistä ja thaimaalaisesta temppelistä. Onneksi kuitenkin laitoin: aika kivasti se aurinko nimittäin laski Tampereellakin.

Ja arvatkaapa mitä: ensi viikolla pakkaamme taas laukut ja lähdemme vielä Mikkeliinkin.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Se perinteinen juhannus.


Seitsemän vuotta sitten vietettiin ensimmäistä maalaisjuhannustamme yhdessä. Ennen lähtöä pyörähdettiin vielä poikaystävän isän vanhalla sinisellä Hiacella rautakaupassa hakemassa kahta eriväristä maalia, vaneria sekä erikokoisia pensseleitä, ja suurin osa juhannuksesta vietettiin sahaten ja nikkaroiden sydämenmuotoisia tienvarsikylttejä. Laskettiin, että niitä tarvittiin seitsemän, yhtä monta kuin oli käännöksiä kirkolta juhlapaikalle, ja maalattiin ne samalla beigen sävyllä, josta muutamaa kuukautta aiemmin olin askarrellut viitisenkymmentä kutsukorttia sekä pöytäkoristetta. Ensimmäisen maalikerroksen kuivuessa käytiin soutelemassa. Kun veneen tappia varten tarvittiin pala riepua, päätti poikaystävä uhrata vanhan paitansa, ja vasta sopivan palan saksittuaan se tajusi epähuomiossa leikanneensa hajalle lempipaitansa rinnuksen. Se veti sen paidan kuitenkin päälleen ennen lammelle lähtöä, poikaystäväni, ihan vain minua härnätäkseen, ja koko souturetken ajan nauroin niin, että lampi raikui.

Tuon vuoden jälkeen olemme viettäneet sitä yhtä Berliinin-kesää lukuun ottamatta jokaisen juhannuksen maalla, ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta, ennemminkin vähän puolivahingossa. Välillä on sivelty iholle aurinkovoidetta, välillä vedetty päälle ne jo joulunpyhiltä tutut toppatakit ja pipot, mutta aina on soudeltu, grillattu, istuttu puutarhakeinussa varpaat (tai kumpparit) nurmikossa, saunottu päivän päätteeksi puusaunassa ja fiilistelty yötöntä yötä. Ja aattona, joka kerta, on pakattu koriin nuotiomakkarat, poikaystävän ja myöhemmin miehen isän lemppari-Jaffa, sytykkeet ja sinappi ja sytytetty rannalle kokko. 

"Mä jotenkin vierastan tuota perinteinen-sanaa", totesi mies, kun perjantaina maalle ajaessamme ohitimme mainokset kirkonkylän perinteisestä toritapahtumasta. Mutta sellainen tämä juhannuskin kuitenkin taas oli, perinteinen nimittäin. Ja hyvä niin. 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Ravintolassa lasten kanssa: neljä hyvää asiakaskokemusta Jyväskylästä

 
Jos somea on uskominen, niin Suomessa lapset ja ulkona syöminen eivät sovi yhteen, eivät sitten millään. On liikaa mekkalaa, lähinnä puhelimiinsa keskittyviä, lepsuja vanhempia, tahmaisia sormia, vaipanvaihtoja ruokapöydässä ja hippaleikkejä pitkin ravintolaa, tappeluja ranskalaisista ja Velhon vartaista, ylipäätään liikaa käytöstä, jonka seurauksena yhden jos toisenkin - tai vähintäänkin jonkun toimittaja-kirjailijan päässä kuumenee niin, että sekä keitot, perunat että salaatti alkavat kiehua pelkästä katseesta. Jostain syystä lapset ravintolassa on meille suomalaisille myös niin tulenarka aihe, että kunnon kohuun ei kummoisia tarvita: tasaisin väliajoin joku lapsiin ja ulkona syömiseen liittyvä, ihan pienikin, kommentti, blogiteksti tai Instagram-päivitys saa aikaan mylläkän, jossa mielensä pahoittaa aina vähintään joku. Hetkessä netin täyttävät taas ne ihmisten pahimmat ravintolakokemukset, parhaat kasvatusneuvot ja kärkkäimmät mielipiteet puolin ja toisin sekä ikuisuusdebatti siitä, onko lasten paikka ravintolassa vai ei - olipa senkertainen kohu sitten lähtenyt liikkeelle miten kaukaa siitä perinteisimmästä lapset ravintolassa -aiheesta tahansa.

Siksi, kaiken negatiivisuuden ja ainaisen eipäs-juupas-keskustelun sijaan sekä ottamatta kantaa yhtään mihinkään, blogissa jaetaan tänään


NELJÄ ERITYISEN HYVÄÄ RAVINTOLAKOKEMUSTA LASTEN KANSSA:


Jyväskylän Hanko Sushissa tarjoilija toi viisivuotiaalle tämän tilaaman kappamakilautasen ja kysyi sen jälkeen, satutaanko meillä katsomaan Oktonautteja. No, satuttiinhan meillä. "Sushikin on itse asiassa Oktonauttien ruokaa, sillä se on tehty merilevästä, ja Oktonautitkinhan syövät kelppiä", kertoo tarjoilija, jolla taisi itselläänkin olla lapsia. Vaikkei makilautaseen misokeittoa kuulunutkaan, sai viisivuotiaskin sellaisen maisteltavakseen - koska Oktonautit. Loppulounaan ajan meidän pöydässämme istui aika mairea ja tyytyväinen asiakas, joka edelleen muistaa mukavan tarjoilijan sekä sen yhden sushin pääraaka-aineista.


Passion foodin sunnuntaibrunssilla ohi kävellyt kokki huomasi, kuinka viisivuotiaan ilme muuttui couscoussalaatin ja grillatun kesäkurpitsan kohdalla, ja tarjoutui, täysin omasta aloitteestaan, paistamaan yhden ylimääräisen annoksen lihapullia, jotka tarjoiltiin poika R:lle pöytään. (Meitä mahdollisesti tarkkailleille tiedoksi, että lihapullien lisäksi viisivuotiaan lautaselle haettiin kyllä myös hedelmiä, kurkkua ja tomaattia, juustoa, karjalanpiirakkaa ja pastasalaattia.) Jälkiruuaksi kaikille ravintolan lapsiasiakkaille tarjoiltiin pöytiin myös jäätelöpuikot - eikä viisivuotiaan brunssista sillä kertaa edes peritty mitään. Jäi kiva, tervetullut olo, emmekä sen jälkeen olekaan syöneet brunssia missään muualla 


Revolutionissa tarjoilijalla oli isäinpäiväruuhkasta huolimatta aikaa pysähtyä näyttämään poika R:lle ja tämän kaverille, kuinka brunssin jälkiruokatarjottimelta napattuja vaahtokarkkeja saattoi varrastikkujen avulla paahtaa pöydissä olevissa kynttilöissä. Vaikka ravintola oli täynnä, ehti tarjoilija myös valvoa paahtamisen loppuun asti. Perheen pienimmälle järjestyi samaan aikaan syöttötuoli viereisestä kahvilasta, vaunuille löydettiin heti oma paikkansa ja seisovan pöydän ääreen mahtuivat niin isot kuin pienetkin.


Sohwilla tilaamaansa puolikasta bearnaisekana-annosta odotellessaan poika R innostui piirtelemään mukana olleille papereilleen kuvaa ravintolasta ja Food albumista. Kuvan valmistuttua se kiikutettiin yhdessä tarjoilijalle, joka kovasti kiitellen lupaasi laittaa sen keittiön seinälle. Kun jo olimme saaneet pääruuat eteemme, kävi sama tarjoilija vielä uudestaan kiittämässä kuvasta ja kehumassa taitelijanalkua, joka loppureissun notkuikin baaritiskillä tarinoimassa. Vaikka sinä iltana ravintolassa oli kyllä muitakin, oli tiskillä työskentelevillä tarjoilijoilla silti aikaa jutella myös lapsiasiakkaan kanssa. Kun nykyään kuljemme yläkaupungilla, muistaa poika R aina mainita, kuinka Sohwilla oli niin mukavia tyyppejä.



Missä te olette saaneet parhaat ravintolakokemuksenne lasten kanssa?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Vankilapakoa, kuohuviiniä, suklaakakkua, ihania naisia ja yhdet yllätyssynttärit.


Yhden mun rakkaimman ystäväni kulunut vuosi on ollut aivan älyttömän raskas ja silti kaiken keskellä ystäväni, tuo supernainen, on pyörittänyt arkea kolmen pojan kanssa ja valmistunut vielä keväällä uuteen ammattiinkin. Samalla, koko vuoden, on minulla kuitenkin ollut tunne, että haluaisi olla enemmän tukena, olkapäänä, auttavana kätenä ja piristysruiskeena, kuin mitä omilta huoliltani ja kiireiltäni olen pystynyt. Pitäisi ehti nähdä vielä useammin, enemmän ajan kanssa tai vähintään päästä juttelemaan niin, ettei parin minuutin välein yksi viidestä pojasta huuda, että "katso, äiti!". Oikeastaan juuri siitä se ajatus yllätyssynttäreistä sitten lähti. Siksi nappasin eilen kainalooni tammikuussa Berliinistä tuomani kuoharipullon sekä toukokuisilta lastenjuhlilta kaappiin jääneet kertakäyttömukit: lauantaina kun meillä oli päivän ohjelmassa yhdet erityisen tarpeeseen tulleet yllätysjuhlat.

Pitkin kevättä sumplittiin aikatauluja, plärättiin kalentereita, heiteltiin ilmoille ideoita kivoista aktiviteeteista, suunniteltiin ja vähän jo panikoiduttiin, kun yhden pienen kortteliliigalaisen jalkapalloturnaus osui juuri sille meidän valitsemalle päivälle. Mutta niin vain meitä oli vuorotöistä, kesämenoista ja vauvoista huolimatta kolme ihanaa naista Espresso housen pöydässä hihkumassa "Yllätystä" ja "Hyvää synttärä", kun vein sinne mitään aavistamattoman päivänsankarin ihan vaan synttärikahveille. Suklaakakkukahvien jälkeen jatkettiin Way Outille pakenemaan edessä olevaa teloitusta, siitä Revolutioniin syömään ja loppuillaksi vielä terassille, laulamaan karaokea ja tanssimaan. Kun lopulta kipitin korkkareissa ja väsynein jaloin kotiin, oli aurinko jo kauan sitten noussut mutta silti oli niin lämmin, että ilman nahkatakkiakin olisi tarennut. Ihana kesä.

Voisi sanoa, että pieni irtiotto tuli päivänsankarille ihan tarpeeseen, mutta niin se tuli kyllä minullekin: ihan heti en nimittäin muista, milloin viimeksi olen viettänyt tuntikausia pelkässä tyttöporukassa, poksauttanut kesäillassa auki kuoharipullon tai edes syönyt ulkona ilman kiirettä ja vilkuilematta ollenkaan lastenlistaa tai syöttötuolia. Joskus toissa kesänä, varmaan. Puhumattakaan siitä, että ensimmäistä kertaa yli puoleentoista vuoteen myös nukuin tänä aamuna ihan niin pitkään, kuin halusin (kahdeksaan), ja sen jälkeen katselin vielä uusimman Skamin sängyssä loikoillen: perheen miehet kun matkustivat yllätyssynttärien ajaksi yhden yön reissulle mummolaan.

Joku viikko sitten törmäsin netissä lauseeseen, jonka mukaan ystävyys on kiinnostavampaa kuin parisuhderakkaus. Aika ihana oivallus muuten - ja ihan totta. Onhan mekin viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden aikana selvitty jo aika monesta jutusta (eikä vähiten tuosta spagettiolkaintoppi ja kalastajanhattu -tyylistä).



Kuva otettu Tehosekoittimen keikkabussin edessä Suolahdessa kesäkuussa seitsemäntoista vuotta sitten, iltana jona hain muuten tuohon khakinvihreään kalastajanhattuuni vielä Tehosekoittimen Arskan nimmarin.
 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

20+1 vinkkiä kesälukemiseksi


Kahden edellisen vuoden tapaan blogista löytyy tänäkin vuonna 20+1 vinkkiä kesälukemiseksi. Ja jos tältä listalta et löydä sopivaa luettavaa, niin edellisvuosien kesävinkkilistat löydät tästä ja tästä.


20+1 vinkkiä kesälukemiseksi

Jännityksen ystäville:
1) Samuel Björk: Minä matkustan yksin
2) Karin Fossum: Rakas Poona
3) Shari Lapena: Hyvä naapuri


(Mustaa) huumoria: 
4) Miika Nousiainen: Juurihoito
5) Fausto Brizzi: 100 onnen päivää
6) Erlend Loe: Supernaiivi


Erityisen hyviä kotimaisia:
7) Anja Snellman: Safari Club
8) Inka Nousianen: Kirkkaat päivä ja ilta
9) Juha Itkonen: Hetken hohtava valo


Klassikkofanille:
10) Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio 
11) Geroge Orwell: Eläinten vallankumous
12) Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


Kevyempää kesälukemista kaipaavalle:
13) Eve Hietamies: Hammaskeiju
14) Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua
15) David Nicholls: Sinä päivänä


Tarinoita rakkaudesta ja haikeankauniista maailmasta:
16) Romain Puértolais: Tyttö joka nielaisia Eiffel-tornin kokoisen pilven
17) Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
18) Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus


Ravisuttavaa luettavaa:
19) Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa
20) Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
21) Jan Guillou: Pahuus

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Töistä, nörttilaseista ja kuusivuotiaan elämänasenteesta.


Hei, huomaatteko näissä kuvissa jotain uutta? Toukokuun alussa kävin nimittäin vihdoin optikolla ja laitoin tilaukseen ne himoitsemani nörttilasit, joita olin käynyt Instrussa sovittelemassa jo maaliskuusta asti. Vajaan viikon säätelyn ja totuttelun jälkeen lasit alkoivat tuntua ihan omilta, niin minulta - en voisi olla näihin tyytyväisempi. (Palvelua tosin en voi suosittella, sillä luvattu alle kahden viikon toimitusaika tarkoitti näiden lasien kohdalla melkein neljää viikkoa. Plaah, miten hidasta!)

Pari viikkoa sitten sain jotain muutakin uutta: edeltävällä viikolla olin kävellyt jälleen uuden koulun käytäviä etsien opettajainhuonetta, johon minut oli kutsuttu haastatteluun. Seuraavana maanantaina rehtori soitti ja toivotti tervetulleeksi töihin. Lopulta, koko kevään kestäneen stressin jälkeen, olin jopa niinkin onnellisessa asemassa, että sain valita kahden kivan koulun ja työpaikan välillä.

Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten kirjoitin ajatuksia pätkätöistä, aina yhden ihanan työyhteisön hyvästelemisestä sekä siitä, miten turhauttavalta tuntuu, kun työ oppilaiden kanssa jää aina jotenkin kesken; juuri kun porukan on saanut näppeihinsä ja nähnyt, mikä milläkin ryhmällä toimii, joutuu laittamaan takaisin rullalle luokan seinälle ripustamansa julisteet, palauttamaan avaimen ja kirjoittamaan ohjeet jollekin muulle - puhumattakaan siitä, että aina kevään lopuksi joutuu hyvästelemään ihanat työkaverit, joiden kanssa on jaettu ilot ja surut mutta joista muutamassa kuukaudessa tulee vain naamoja Facebookissa. Silloin olin saanut töitä taas vuodeksi eteenpäin, toisen kaupungin kahdesta auki olleesta kieltenopettajan paikasta, mutta asian hehkuttaminen esimerkiksi Facebookissa tuntui jotenkin oudolta, nololtakin - koska edelleenkään en ollut saanut sitä vakituista eläkevirkaa, pelkästään paikan, jonka joutuisin seuraavan Suvivirren soitua hyvästelemään.

Vähän sama tapahtui tänä keväänä, joskin vielä voimakkaampana: ilmoitin kyllä heti työpaikasta miehen lisäksi sekä äidille että siskolle, mutta kenellekään muulle en osannut kertoa ollenkaan, en vaikka seuraavan lukuvuoden töiden varmistuminen olikin ihan huippujuttu ja valtava helpotus. Koko viikon juttelimme kyllä kaikesta muusta, vaihdoimme arkikuulumiset, tuskailimme, kuinka pitäisi ehtiä liikkua enemmän ja fiilistelimme niin tulevaa kesää kuin Twin Peaksin paluutakin, mutta uudesta työstäni en vain saanut sanottua mitään. Näin yhdeksän vuotta valmistumisen jälkeen, lähinnä vakituisissa viroissa jo vuosia olleiden ympäröimänä, ei tuntunut luontevalta hehkuttaa vuoden pätkää, vaikka siitä innoissani olinkin. Harmitti kyllä, sillä oikeasti minäkin olisin toivonut halauksia hiekkalaatikon laidalla, onnitteluja ja Facebook-tsemppejä - niin fiiliksissä olin - ja ystäväni tuntien olisin niitä varmasti myös saanut, jos olisin avannut suuni.

Ja sitten yhtäkkiä, sen viikon jälkeen, koko työpaikka-asia alkoi olla jotenkin old news - eikä kukaan edes tiennyt.

Lopulta kävi niin, että kuusivuotias kertoi: puistoon tullessamme se hihkaisi kaverinsa äidille, että Meidänpä äiti saikin töitä uudesta koulusta ja ihan koko vuodeksi. Minä, kuten vaatimattoman suomalaisen kuuluukin, toki yritin sitä hieman toppuutella ja vähätellä, mutta kieltämättä rupesi vähän hymyilyttämään, sillä tavalla vienosti ja vähän salaa toki. Sillä onhan se aika mahtavaa, että ensi vuonnakin saan opettaa yläkoululaisille sekä englannin relatiivipronomineja että ruotsin sanajärjestystä, yhdessä ja samassa paikassa syksystä kevääseen, ensivaikutelman perusteella tosi kivassa koulussa huipputyyppien ympäröimänä ja varmasti keväällä taas yhtä ystäväporukkaa rikkaampana.

Suunnittelin ensin, että kirjoitan teille aika monessa muussakin blogissa taas nähdyn kesäloman bucket listin, mutta päätin sitten, että tänä vuonna siihen tulee vain yksi kohta: tänä kesänä elän vähän enemmän niin kuin kuusivuotias. Tiedättehän, niin että Iltaruuaksi on makaronilaatikkoa tarkoittaa samaa kuin Jes-jes-lempiruokapäivä, tuhatjalkaisen näkeminen nostaa tunnelman heti kattoon ja vuoden työpätkää voi hehkuttaa missä seurassa tahansa. Koska niin, voihan sitä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kirjahylly vastaa x 16.



Ainakin muutama on varmaan viime viikkoina törmännyt blogeissa ja somessa Kirjahylly vastaa -haasteeseen. Tänään meidänkin kirjahylly saa vihdoinkin suunvuoron.


1. Oletko mies vai nainen? Gone girl.
2. Kuvaile itseäsi. Lohduttaja.
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Hetken hohtava valo.
4. Kuinka voit? Kuin surmaisi satakielen.
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. De galnas hus.
6. Mihin haluaisit matkustaa? Berliini.
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Hyvä aviomies.
8. Mikä on lempivärisi? Dark places.
9. Millainen sää on nyt? Tuhat loistavaa aurinkoa.
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Illan tullen.
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Supernaiivi.
12. Millainen on parisuhteesi? Sanovat sitä rakkaudeksi.
13. Mitä pelkäät? Fienden inom oss.
14. Päivän mietelause? Anna minun rakastaa enemmän.
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Palatkaa perhoset.
16. Miten haluaisit kuolla? Pilvilinna, joka romahti.


On jotenkin tosi sääli, että niin harvasta kodista löytyy nykyään kirjahylly - sen sisältö jos mikä kun aina kertoo talon asukkaista enemmän kuin vaikka uutuuttaan hohtava keittiö tai olohuoneesta löytyvä blogimatto. Vai olenko ainoa, joka aina ensimmäiseksi uuteen kotiin tullessaan silmäilee läpi sekä kirja- että levyhyllyn, ihan jo automaattisesti?