lauantai 30. joulukuuta 2017

Uudenvuodenvinkki: Granaattiomena-halloumisalaatti.


Juuri nyt istutaan autossa nokka kohti Helsinkiä ja uuttavuotta siellä. Seuraavat kaksi päivää olemme siskoni luona Tikkurilassa ennen, kuin jatkamme matkaa Tallinnaan heti vuoden alussa. Tällä kertaa aiomme siis skipata perinteiset tikkuherkut, nakit ja perunasalaatit ja ulkoistaa ruuanlaiton mahdollisimman paljon ravintoloille ja hotellille. Jos kuitenkin uudenvuoden ruokalista on vielä mietinnässä, niin voin suositella ainakin tätä granaattiomena-halloumisalaattia, jonka ohjeen nappasin siskoltani. Sillä pakkohan meidän ne perinteiset nakitkin oli vielä joulun jälkeen ennen reissuun lähtöä keittää ja niiden kanssa tehtiin tänä vuonna tätä.


GRANAATTIOMENA-HALLOUMISALAATTI
jääsalaattia
puolikas granaattiomena
halloumia
pala kurkkua
puolikas hunajameloni


Pese ja revi salaatti, paloittele kurkku ja hunajameloni ja erottele granaattiomenasta siemenet. paista halloumi kuumalla pannulla. Yhdistä ja tarjoile.


Onnistunutta vuodenvaihdetta ja ihanaa uutta vuotta!

torstai 28. joulukuuta 2017

Vuonna 2017.



Tänä vuonna muun muassa...

Pikkuveli täytti vuoden, oppi kävelemään ja alkoi puhua. 
Poika R täytti kuusi vuotta ja sitä juhlittiin Titanic-teemalla.
Mies kirjoitti kirjan.
Minä opettelin keväällä downshiftaamaan, mutta unohdin töiden alettua kaiken oppimani.
Lomailimme neljästi Helsingissä.
Joogasin ihan liian vähän.


Näin Egotripin kahdesti ja Happoradion kerran.
Järjestin kesäkuussa ystävälleni yllätyssynttärit ja elokuussa toiselle ystävälle Baby showerit.
Asuimme yhteensä yli puoli vuotta putkiremontin keskellä. (Ja siinä ei oikeasti ollut yhtään mitään hauskaa!)
Laitoimme kotimme myyntiin.
Aloitin uudessa työpaikassa, uudessa työssä ja uusien työkavereiden ja oppilaiden parissa.
Tammikuussa lomailimme Berliinissä ja toukokuussa Tukholmassa.
Koukutuin Skamiin - ihan täydellisesti.
Sairastimme perheessä parvorokon, vauvarokon ja enterorokon sekä kolme oksennustautia.
Aloitin lenkkeilyn.


Otin elämäni ensimmäisen tatuoinnin ja aloin haaveilla seuraavasta.
Mies kävi työnmatkalla Oslossa ja poikien futisreissulla Manchesterissa.
Grillasimme perhepuistossa pitkin vuotta. 
Poika R:ltä irtosi ensimmäinen maitohammas. Ja toinen.
Kävimme Linnanmäellä, Junibackenissa, Berliinin legolandiassa, Muumimuseossa sekä Olof Palmen murhapaikalla.
Podin edelleen kroonista matkakuumetta.
Katsoimme miehen kanssa Stranger Thingsin molemmat tuotantokaudet.
Pojat virpoivat palmusunnuntaina kaikki naapurit kissaksi ja velhoksi pukeutuneina.


Fiilistelimme miehen kanssa Twin Peaksin paluuta, mutta olimme lopulta uusiin jaksoihin vähän pettyneitä.
Pidimme lokakuussa naapuruston lasten Halloween-juhlat.
En käynyt kertaakaan elokuvissa.
Innostuimme frisbeegolfista koko perhe.
Värjäsin hiukseni pinkeiksi.
Löysimme itsellemme uuden asunnon, mutta hävisimme tarjouskilpailun siitä.
Poika R voitti ylivoimaisesti Yläkaupungin yön taidesähkökaappikisan ja sai oman työnsä Yliopistonkadun ja Harjukadun kulmaukseen
Lopetin lenkkeilyn.


Pikkuveli matkusti ensimmäistä kertaa sekä traktorilla että lentokoneessa.
Marraskuussa unohdin taas, kuinka nukutaan.
Kävin yhteensä neljässä työpaikkahaastattelussa ja sain syksyksi kaksi työpaikkaa.
Vietimme juhannusta maalla, taas kerran.
Tammikuussa söimme koko porukka currywurstia Alexanderplatzilla ja veimme Pikkuveljenkin katsomaan Augustrassen kotikatua.
Pikkuveli aloitti päiväkodin ja esikoinen eskarin.
Näin Ultra Bran livenä kuudentoista vuoden tauon jälkeen.


Hautasimme asunnonvaihtohaaveet ja mies kasasi pojille kerrossängyn.
Kaivoin kädestäni elämäni ensimmäisen punkin.
Vietimme perhepuistossa kodin jälkeen seuraavaksi eniten aikaa.
Esitin Abba-museon lavalla oman versioni Mamma miasta.
 Viilsin marraskuussa kämmeneni säilyketölkillä. Kävi ilmi, että aika pahasti.


"Näinkö lyhyitä ne vuodet ovat?" kysyi kuusivuotias joulukuussa, kun tuli puheeksi, että edellisestä tinanvalannasta alkoi olla jo vuosi. No, niinpä.


perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulusta, lomasta ja #rakkauspuheesta.


Kun maanantaina istuimme iltaruokapöydässä lappamassa suihimme makaronia ja härkistä, sanoi mies ihan yllättäen, kuinka hänen mielestään nämä jouluvalmistelut ovat tänä vuonna sujuneet erityisen hyvin. Oli pakko ihmetellä, että mitkä kumman valmistelut: emme olleet siihen mennessä ehtineet edes tehdä viikkosiivousta moneen viikkoon, pakkasesta ei löytynyt yhden yhtä joululeivonnaista tai itse väkerrettyä laatikkoa, lahjojakin olimme ostaneet vain ihan muutamia ja joulukorttirahat lahjoitimme tänä vuonna Brother Christmasille. "No lunta on tullut tosi kivasti", perusteli mies: "Ja päiväkodin jouluilta oli tosi onnistunut. Ja sitten on syöty riisipuuroa ja suklaata ja kinkkuakin ja eilen käytiin vielä Kauneimmissa joululauluissakin."

Onneksi olen sen kanssa naimisissa. Tuon onnellisuusasenteen aion nimittäin ottaa koko perheen yhteiseksi asenteeksi.

Ja sitten havahduin siihen ihan konkreettisestikin, siihen onnellisuusasenteeseen nimittäin. Koko edeltävä viikko oli nimittäin mennyt enemmän tai vähemmän murehtiessa marraskuussa loukkaamaani, edelleen kipeää kättäni niin, etten edes huomannut iloita siitä, että samalla olin saanut koko jättimäisen koe- ja ainepinon korjattua ja arvioitua, näpyteltyä kurssinumerot sadalle oppilaalle ja sekä työtaito- että käytösnumerot sille samalle joukolle, tehnyt kaksi ylimääräistä tehtäväpakettia ja suunnitellut vielä alut kaikille tammikuussa alkaville uusille kursseillekin. Ihan samalla tavalla murehdin pitkään yhtä astetta kurjempaa wilma-viestiä samalla, kun ysiluokkalaisilta keräämäni kurssipalautteen joukosta löytyi vaikka kuinka monta kommenttia, joita lukiessa sain roskia silmiin. Kummasti tässä #rakkauspuheessa, onnellisuusasenteessa ja arjen kivoihin juttuihin keskittymisessä on edelleen oppimista.

Kun ennen joulua keräsin ystäviltäni vinkkejä stressittömään jouluun, jäi mieleeni erityisesti yksi lause: joulu on olotila, ei suoritus. Minun olotilaani tulee seuraavien päivien aikana kuulumaan ainakin Kristina Ohlssonin uutuusdekkari, vähän pulkkamäkeä ja ulkoilua, paljon Netflixiä ja ihan liikaa suklaata. 

Myös blogi hiljenee pikku hiljaa joulunviettoon ennen kuin loppuvuodesta palataan vielä menneeseen vuoteen, luetuimpiin postauksiin sekä uudenvuodenfiilistelyyn Helsingissä ja Tallinnassa. Kiitos siis teille kaikille taas yhdestä kuluneesta vuodesta, ihanista viesteistänne ja kommenteistanne, myötäelämisestä, tsempeistä ja rakentavasta kritiikistä sekä siitä, että olette edelleen seuranneet mukana. Niin ja ennen kaikkea:


Rentouttavaa, rauhallista joulua!

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Kuukauden extra vege: Palak paneer.



 Vaikka kuun alussa sanoinkin, ettei tämän kuukauden vegenä kokatakaan mitään uutta, niin pakkohan minun oli jakaa teille tämä resepti: joku viikko sitten teki nimittäin mieli intialaista, mutta Shalimarista hakemisen sijaan päätettiinkin kokeilla palak paneeria ihan itse. Terkut erityisesti Kuopioon ystävälle, joka käski kertoa, jos löytämäni ohje osoittautuisi kokeilemisen arvoiseksi: osoittautui se. 

Ohje löytyi alun perin Valion sivuilta, mistä muokkasin sen mieleisekseni.


PALAK PANEER

oliiviöljyä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 1/2 tl garam masala -mausteseosta
1 tl jauhettua inkivääriä
1 tl juustokuminaa
1 tl kurkumaa
400 g tomaattimurskaa
1 pussi pakastepinaattia
200 g leipäjuustoa 
2 dl turkkilaista jogurttia
suolaa


Kuori ja silppua sipuli ja valkosipuli ja kuullota niitä hetki pannulla öljyssä. Lisää mausteet ja pyöräytä.

Kaada joukkoon tomaattimurska ja pinaatti ja anna kiehahtaa. Keitä viitisen minuuttia.

Lisää kastikkeeseen jogurtti sekä paloiteltu leipäjuusto. Mausta tarvittaessa suolalla. Anna leipäjuuston pehmetä ja nosta sen jälkeen pannu pois levyltä. 

Tarjoa riisin ja naan-leivän kanssa.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Nostalgiakokemuksia, lauantaibrunssi, Kuiskaus ja Poika vuoden takaa.


Minut paremmin tuntevat tietävät, että olen yksi kovimmista ysärifaneista ja pahimmista nostalgikoista ikinä. Tykkään jopa ihan rasittavuuteenkin asti muistella aikaa, jolloin discon viimeisinä hitaina soivat Bon Jovin Always sekä Elton Johnin Can you feel the love tonight?, maailmassa raskainta olivat sydänsurut ja kauneinta Radioheadin Fake plastic trees ja Titanic piti käydä katsomassa elokuvateatterissa useampaan kertaan. Saan myös silmänräpäyksessä loihdittua suuhuni, ihan varmasti, sen omenanmakuisen Pastirollin maun sekä tuoksun, joka syntyi, kun Joensuun Laulurinteen kentällä heinäkuisessa illassa yhdistyivät kebab, paella, aurinkorasva ja sen pikkuisen myyntikojun suitsuke. Ysärielokuviin, lukiossa löytämääni musiikkiin ja kouluaikamuisteluihin en kyllästy ikinä.

Silti vielä mahtavampaa on saada jakaa nostalgiakokemus jonkun muun samanhenkisen kanssa - tai vaikka kymmenentuhannen muun samanhenkisen kanssa, jotka myös haluavat - osittain pakostakin - muistella sitä poikaa vuoden takaa, kesää jolloin Ultra Bran viimeinen festarikeikka Ankkarockissa ikuistettiin pienelle filmikameralle ja laulaa Sinä lähdit pois ihan yhtä kovaa kuin silloin kuusitoista vuotta sitten, kun ylioppilaskirjoituksiinkin tuntui olevan vielä tosi kauan aikaa.

Että aika hyvin tuo mies minut tuntee: se nimittäin oli ostanut minulle joululahjayllätykseksi junaliput sekä lipun Ultra Bran perjantaiselle jäähyväiskeikalle (siitäkin huolimatta, että sovimme taas, ettemme tänäkään vuonna lahjo toisiamme). Kun vihdoin pääsin Pasilassa ulos tunnin aikataulusta myöhässä olleesta junasta ja kiirehdin etsimään väentungoksesta omalla lähijunallaan tullutta siskoani tuntui melkein, kuin olisin lähtenyt pidemmällekin lomalle ihan siihen aikaan, kun kuulin Kuiskauksen ensimmäistä kertaa kirjaston musiikkiosastolta lainaamaltani cd-levyltä.

Seuraavana päivänä ennen junalle lähtöä syötiin siskon kanssa vielä brunssia Sandrossa. Helsinki oli harmaa ja satoi vettä, mutta silti se oli niitä päiviä - ihan varmasti - joita nostalgisoidaan sitten seuraavien kuudentoista vuoden päästä.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Ohjeet stressittömään hyvän mielen jouluun eli mitä ystäväni neuvovat.


Kaksi vuotta sitten jaoin blogissa kymmenen vinkkiä hyvän mielen jouluun. Alun perin tarkoitus oli tehdä samanlainen lista tänäkin vuonna, mutta sitten päätin kääntyä niiden vielä viisaampien puoleen - ystävieni nimittäin. Ja niin vain ihan muutaman ihmisen avulla saatiin aikaan lista, jota ainakin minä aion noudattaa tänä vuonna mahdollisimman tarkasti.


OHJEET STRESSITTÖMÄÄN JOULUUN

Aloita asioiden hoitaminen ajoissa. Se, mikä jää hoitamatta ja mitä ei kerkeä, on toissijaista Olisihan ne hoitanut ensimmäisenä, jos ne olisivat olleet jotenkin poikkeuksellisen tärkeitä.

Anna aikaasi vain niille, jotka sen ansaitsevat.

Rajoita lahja- ja tavaramäärää. Hanki omat paketit vain lapsille ja järjestäkää aikuisten lahjat Secret Santa -henkisesti niin, että jokainen ostaa lahjan vain yhdelle. Stressitöntä, hauskaa ja edullista.

Aloita lomasi Kauneimmissa joululauluissa

Tee vielä esimerkiksi aatonaattona jotain sellaista, mitä "ei kuulu" jouluna tehdä kuten käy salilla, uimahallissa tai elokuvissa tai vie perhe syömään roskaruokaa tai huoltoasemalle kahville. Tällainen rentouttaa, vapauttaa ja on hauskaa!

Koska jouluruokaa ei lopulta jaksa syödä kovin montaa päivää, ei sitä kannata myöskään ahertaa viikkotolkulla. Joulupöydän voi hyvin rakentaa myös nyyttäriperiaatteella ja valmiinakin saa paljon hyviä ruokia. 

Ison joulusiivouksen sijaan hyvä perussiisteys ympäri vuoden ja joulun alla perusteellinen viikkosiivous. Jos ei ehdi, niin sitten välipäivinä.

Vältä kaikkien joulustressaajien ja kiireen takia hautaan kiiruhtavien seuraa. Tee vain se, mikä tuntuu hyvältä ja jätä tekemättä se toinen puoli. Se, mitä muut ajattelevat on täysin toisarvoista.

Kaikki lähtee asenteesta. Harkitse, mitä joulunaikaan oikeasti kuuluu ja ottamalla sieltä ne hyvät puolet loppu menee kuin itsestään. Joulu on olotila, ei suoritus.

Ja sitten se tärkein, jonka puolesta aika moni tuntui liputtavan.
Punaviini nimittäin.


Syyskuussa ystäväni jakoivat muuten lempikirjavinkkejä. Jos joululoman lukemiset ovat vielä päättämättä, kannattaa ehdottomasti suunnata kirjastoon sen postauksen kanssa.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti.



Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth: A Sarah's Sribble collection, 2016. suom. Aura Nurmi) 
Sammakko, 109 sivua. 
Arvostelukappale. 


Vaikka luenkin suhteellisen paljon, olen jostain syystä genrejen suhteen välillä vähän liiankin rajoittunut: varmasti yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta lukemastani on joko (ulkomaista) jännitystä tai (kotimaista) draamaa ja mitä vähemmän aikaa lukemiselle on, sitä todennäköisemmin valitsen luettavakseni dekkarin, joka on helppo lukea pätkissä ja pureskella ilman sen syvempää analysointia. Elämäni aikana lukemani elämäkerrat voi laskea yhden käden sormilla ja novellikokoelmiinkin riittää leikiten kaksi kättä. Varsinaista fantasiaa en ole Narniaa lukuun ottamatta lukenut ikinä ja ainut lukemani tyylipuhdas scifi on Linnunradan käsikirja liftareille. Vähän vieraampaan genreen tartun yleensä lähinnä jonkun suosituksesta - ja yleensä huomatakseni, että tätäkin pitäisi lukea itsekin enemmän.

Siksi olikin erityisen kiva saada Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti suoraan kustantajalta ja suositusten kanssa (tietenkin), sillä muuten olisin tuskin kirjaan edes tutustunut: se minulle kaikkein vierain genre kun taitaa lopulta olla nimenomaan sarjakuvakirjallisuus. 

Ja kuinka ollakaan, kävi ilmi, että sarjakuva on vielä dekkariakin parempi valinta näille joululomaa edeltäville koesuma- ja arviointihärdelliviikoille, joina olen ehtinyt lukea aloittamaani kuusisataasivuista romaania kymmenen sivua illassa samalla tuskaillen, kuinka en ikinä ehdi syventyä tarinaan kunnolla. Aikuisuus on myytti sen sijaan oli nopealukuinen, totta kai, mutta hyvällä tavalla; sen sijaan, että kirja olisi ollut nopeasti läpi pläräiltävä välipala, siihen teki ensimmäisen lukukerran jälkeen mieli tarttua uudestaan, nyt vähän perusteellisemmin ja samalla niitä omia suosikkitarinoita fiilistellen. Jos illassa oli omaa lukuaikaa puolikin tuntia, aikuisuuden myyttiä ehti pohtia hyvinkin monelta kantilta.

Sarah Andersen on Brooklynissä asuva sarjakuvataitelija, joka nousi suureen somesuosioon 2011 alkaen piirtämällään nettisarjakuvalla Sarah's Scribbles. Tänä syksynä ilmestynyt Aikuisuus on myytti perustuu Andersenin nettisarjakuviin ja on hänen ensimmäinen suomenkielinen sarjakuvakirjansa. Vaikka parikymppisen Sarahin sarjakuvat paneutuvatkin aikuisuuteen ja sen ajoittaiseen tuskaisuuteen, ei kirja silti ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Ei siis missään määrin. 

Ja pakko myöntää, että useammaltakin aukeamalta oli helppo tunnistaa se parikymppinen Laura, joka vielä söi nuudeleita kahdenkymmenenkolmen neliön vuokrayksiössään ja näki satasen sijaispalkan mahdollisuutena niin iltaan Raatikellarissa, uusiin farkkuihin kuin aika moneen opiskelijalounaaseenkin. Näin seesteiselle perheenäidille ja kolmekymppiselle uraohjukselle Aikuisuus on myytti toimii tosin nimenomaan nostalgiapakettina siitä parikymppisestä Laurasta, jolla ei vielä ollut asuntolainaa tai edes puolikasta farmariautoa, ja esimerkiksi sarjakuvat treffeillä käynnistä, sijaistoiminnoista, lauseista jotka saavat kylmän hien pintaan ja universumin kokoisista käsilaukuista eivät ole missään määrin samaistuttavia. Eivät siis missään määrin.

(Lisäksi se en todellakaan ollut minä, joka viikonloppuna arvioitavien koepinojen ääressä ja jäätävän stressin kourissa flippasi ihan niin kuin Aikuisuus on myytti -kirjan päähenkilö. En siis missään määrin.)

Jos tunnet olevasi "ihan päällikkö ja spessu tyyppi, jolle verkostoitumistilaisuudet ovat mahdollisuuksia edistää uraa ja aikuisuus lähinnä jännittävä haaste, jonka ottaa vastaan hyvin valmistautuneena, Aikuisuus on myytti tuskin on kirja sinua varten". Muussa tapauksessa suosittelen tutustumaan - sarjakuvakirjallisuus on nimittäin aika kivaa vaihtelua trillereille, dekkareille ja sille elämää suuremmalle draamallekin.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Rentouta mielesi ja kehosi: Kurssin jälkeen.


*Kaupallinen yhteistyö hyvinvointivalmentaja Essi Määttä


Syyskuussa pääsin aloittamaan ehkä mahtavinta yhteistyötä, mitä ajatella saattaa: aloitin koko syksyn aina joulukuun alkuun asti jatkuneen Rentouta mielesi ja kehosi -kurssin, jossa tarkoitus oli hyvinvointivalmentaja Essi Määtän ohjaamana oppia hellittämään, hallitsemaan stressiä, keskittymään ihan vaan omaan itseeni ja lisäämään hyvinvointia muuten välillä vähän kaoottisessakin arjessa. Sen kummempaa en ennen kurssia juuri osannut odottaakaan, lähinnä toivoin aikaa ihan vaan itselleni, omaa harrastusta ja että, ehkä, syksyn aikana oppisin meditoimaan, edes jotenkin.

Kuluneen kymmenen viikon aikana olen oppinut odottamaan maanantaita - uskomatonta kyllä -, päässyt osaksi ihan mahtavan empaattista naisporukkaa, oppinut lisää rentoutumisesta sekä omasta kropastani sekä saanut työkaluja siihen, miten arjessa voi pysähtyä myös ihan kotona, ilman mitään sen kummempia järjestelyitä. Lisäksi olen kokeillut useampaa uutta rentoutusharjoitusta, hengitystekniikkaa ja mielikuvaharjoitetta sekä avannut niin selän jumeja kuin koko kroppaakin. Tänä syksynä maanantaihin on kuulunut myös kynttilät ja eteeriset öljyt, ihan joka kerta.

Silti kurssin jälkeen olo on ihan vähän pettynyt, mutta ei niinkään itse kurssiin vaan minuun itseeni. Tärinäharjoituksiin pääsin kyllä hyvin sisälle ja Uudelleensyntymä-hengitysharjoituksen jälkeen olin vähällä nukahtaa Mandalatalon lattialle, siihen joogamatolle viltin alle. Ja kun toiseksi viimeisenä maanantaina teemme vihanpurkuharjoituksia, on olo koko illan ja vielä seuraavankin päivän jotenkin ihan tyhjä, kaikkensa antanut, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta kun kuuntelen harjoitusten jälkeen muiden kokemuksia ja fiiliksiä, on aina vähän harmittanut, ettei minun kehoni ole pystynyt samaan heittäytymiseen kuin muiden tai mieli osannut tyhjentää itseään työasioista tai tulevan viikon ruokalistasta. Ennemminkin olen aina ollut melkein rento, melkein vapautunut, ihan muutaman minuutin päässä oikeasta rauhoittumisesta.

Samalla koko syksyn jatkunut kurssi on ollut myös ihan uskomaton henkireikä muuten niin kiireisessä arjessa. Kun muutama päivä sitten kirjauduin pitkästä aikaa Yoogaiaan etsimään lyhyttä pilatesharjoitusta, ilmoitti ohjelma minun tehneen edellisen harjoituksen syyskuun lopussa. Hävetti. Vaikka töiden alun jälkeen onkin ollut kiire, olisi minulla silti ollut aikaa parinkymmenen minuutin hathalle tai edes vartin core-tunnille ainakin silloin tällöin. Rentouta mielesi ja kehosi -kurssille ehdin kuitenkin joka viikko (sitä yhtä työiltaa lukuun ottamatta), ihan jo siksi, että se oli kirjattu kalenteriin; myös niinä marraskuisina maanantaina, joina ulkona oli pilkkopimeää ja korjattavana kolmet kokeet, olen pitänyt tauon, pakannut mukaan vesipullon ja viltin ja suunnannut Mandalatalolle.

Siksi kurssin loppu tuntuu oikeastaan enemmän alulta. Maanantaisin olen opetellut astetta lempeämpää arkea, sitä sellaista johon kuuluu myös itsestä huolehtiminen, pysähtyminen ja syvään hengittäminen ja se, että työasiat voi välillä jättää odottamaan huomista. Ihan vielä en ehkä osaa meditoida, mutta ainakin osaan raivata kalenteristani tilaa ihan vaan itselleni. Sitä taitoa en aio unohtaa keväälläkään. 

Jos innostuit Rentouta mielesi ja kehosi -kurssista, kannattaa kurkistaa Essin nettisivut sekä Facebook, joista löydät ajantasaisen tiedon niin tulevista kursseista, workshopeista, valmennuksista kuin kevään retriiteistäkin. Itse mietin, lähdenkö samalle kurssille vielä keväälläkin, sillä kuluneen kymmenen viikon aikana ehdin jo tottua siihen, että joka viikko minulla on aikaa myös ihan vaan rauhoittumiselle.

Ja sen Yoogaian aion myös elvyttää.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuukauden vege: Suosikkikasvissosekeitto.



Tässä kuussa blogissa ei kokataan mitään uutta - ainakaan vielä -, vaan kuukauden vegenä saatte meidän perheen suosikkikasvissosekeiton reseptin: tätä meillä keitetään vähintään joka toinen viikko.


KASVISSOSEKEITTO

1 l vettä
yksi bataatti
neljä perunaa
neljä porkkanaa
kaksi sipulia
kaksi valkosipulinkynttä
kasvisfondueta
200 g  maustamatonta sulatejuustoa
suolaa
mustapippuria
timjamia


Kuori ja pilko kasvikset ja laita ne kiehuvaan veteen kasvisfonduen kanssa. Anna porista miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes porkkanatkin ovat pehmenneet. 

Ota ylimääräinen keitinvesi talteen ja soseuta keitto sauvasekoittimella. Lisää keitinvettä tarvittaessa. Sekoita keiton joukkoon sulatejuusto ja mausteet ja kiehauta. Tarjoile raejuuston ja pähkinäsekoituksen kanssa. 



keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset.


Yhtenä ihan tavallisena keskiviikkona viime keväänä olin varannut itselleni ajan terveyskeskuksesta. Kun rymistelin isoista lasiovista sisään Pikkuveljen ja vaunujen kanssa, oli paikka jo ihan täynnä, tottakai, päivystyksessä kun oltiin: joka toisella penkillä - ja tarkalleen joka toisella penkillä - istui joku. Yksi tuijotteli seinän halkeamaa, muutama selaili puolihuolimattomasti odotushuoneen pöydältä nappaamaansa viimevuotista Kodin Kuvalehteä, joku tarkasteli käsiään, joku toinen kenkiään, suurin osa näppäili puhelimiaan. Radio ei soinut, eikä kukaan puhunut kenellekään.

Riisuin ensimmäisenä talvikamppeet Pikkuveljeltä ja sitten itseltäni ja keskityin hetkeksi, muutamaksi sekunniksi korkeintaan, keräämään lattialta siinä tuoksinassa pudonneita lapasia ja pieniä töppösiä. Sen saman silmänräpäyksen aikana juuri kävelemään oppinut Pikkuveli ryntäsi niille painaville lasioville, joista juuri olimme astuneet sisään, ja työnsi pienet sormensa oven saranoiden väliin - sillä samalla epäonnisella sekunnilla kun joku oli juuri avannut oven.

Yhdessä hetkessä tapahtui jotain uskomatonta: jokainen, ihan jokainen, seinän rapisevaan maaliin tai kännykkäänsä keskittynyt lääkäriajan odottaja ryntäsi huudahtaen pystyyn ja kohti sormiaan raskaan lasioven väliin työntävää yksivuotiasta. Lähinnä ovia istunut mies ehti ajoissa: vähän ennen kuin ovi napsahti yksivuotiaan sormille, oli tuntematon keski-ikäinen mies kiskaissut Pikkuveljen kauemmas. 

Loppuodotusajan juttelimme, koko porukka. Yksi kertoi lapsenlapsestaan, joka myös oli yksivuotias, juuri oppinut kävelemään ja aina vaarassa kolauttaa itsensä johonkin, toinen muisteli omia lapsiaan samanikäisinä. Yhdessä päivittelimme myös aamulla alkanutta järkyttävää räntäsadetta. Kun meidät sitten kutsuttiin vastaanotolla huikkasi joku hyvät päivänjatkot. Tuli kiva fiilis koko päiväksi.

Että tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset. Emme ehkä katso hississä tuntematonta silmiin, tervehdi välttämättä edes sitä kolme vuotta samassa rapussa asunutta naapuriakaan ja bussissa istumme aina mieluiten käytäväpaikalle, siihen oman käsilaukun viereen. Mutta oikeasti meillä on aika suuri sydän, monesti vähän piilossa vain.