sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Rentouta mielesi ja kehosi: Kurssin jälkeen.


*Kaupallinen yhteistyö hyvinvointivalmentaja Essi Määttä


Syyskuussa pääsin aloittamaan ehkä mahtavinta yhteistyötä, mitä ajatella saattaa: aloitin koko syksyn aina joulukuun alkuun asti jatkuneen Rentouta mielesi ja kehosi -kurssin, jossa tarkoitus oli hyvinvointivalmentaja Essi Määtän ohjaamana oppia hellittämään, hallitsemaan stressiä, keskittymään ihan vaan omaan itseeni ja lisäämään hyvinvointia muuten välillä vähän kaoottisessakin arjessa. Sen kummempaa en ennen kurssia juuri osannut odottaakaan, lähinnä toivoin aikaa ihan vaan itselleni, omaa harrastusta ja että, ehkä, syksyn aikana oppisin meditoimaan, edes jotenkin.

Kuluneen kymmenen viikon aikana olen oppinut odottamaan maanantaita - uskomatonta kyllä -, päässyt osaksi ihan mahtavan empaattista naisporukkaa, oppinut lisää rentoutumisesta sekä omasta kropastani sekä saanut työkaluja siihen, miten arjessa voi pysähtyä myös ihan kotona, ilman mitään sen kummempia järjestelyitä. Lisäksi olen kokeillut useampaa uutta rentoutusharjoitusta, hengitystekniikkaa ja mielikuvaharjoitetta sekä avannut niin selän jumeja kuin koko kroppaakin. Tänä syksynä maanantaihin on kuulunut myös kynttilät ja eteeriset öljyt, ihan joka kerta.

Silti kurssin jälkeen olo on ihan vähän pettynyt, mutta ei niinkään itse kurssiin vaan minuun itseeni. Tärinäharjoituksiin pääsin kyllä hyvin sisälle ja Uudelleensyntymä-hengitysharjoituksen jälkeen olin vähällä nukahtaa Mandalatalon lattialle, siihen joogamatolle viltin alle. Ja kun toiseksi viimeisenä maanantaina teemme vihanpurkuharjoituksia, on olo koko illan ja vielä seuraavankin päivän jotenkin ihan tyhjä, kaikkensa antanut, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta kun kuuntelen harjoitusten jälkeen muiden kokemuksia ja fiiliksiä, on aina vähän harmittanut, ettei minun kehoni ole pystynyt samaan heittäytymiseen kuin muiden tai mieli osannut tyhjentää itseään työasioista tai tulevan viikon ruokalistasta. Ennemminkin olen aina ollut melkein rento, melkein vapautunut, ihan muutaman minuutin päässä oikeasta rauhoittumisesta.

Samalla koko syksyn jatkunut kurssi on ollut myös ihan uskomaton henkireikä muuten niin kiireisessä arjessa. Kun muutama päivä sitten kirjauduin pitkästä aikaa Yoogaiaan etsimään lyhyttä pilatesharjoitusta, ilmoitti ohjelma minun tehneen edellisen harjoituksen syyskuun lopussa. Hävetti. Vaikka töiden alun jälkeen onkin ollut kiire, olisi minulla silti ollut aikaa parinkymmenen minuutin hathalle tai edes vartin core-tunnille ainakin silloin tällöin. Rentouta mielesi ja kehosi -kurssille ehdin kuitenkin joka viikko (sitä yhtä työiltaa lukuun ottamatta), ihan jo siksi, että se oli kirjattu kalenteriin; myös niinä marraskuisina maanantaina, joina ulkona oli pilkkopimeää ja korjattavana kolmet kokeet, olen pitänyt tauon, pakannut mukaan vesipullon ja viltin ja suunnannut Mandalatalolle.

Siksi kurssin loppu tuntuu oikeastaan enemmän alulta. Maanantaisin olen opetellut astetta lempeämpää arkea, sitä sellaista johon kuuluu myös itsestä huolehtiminen, pysähtyminen ja syvään hengittäminen ja se, että työasiat voi välillä jättää odottamaan huomista. Ihan vielä en ehkä osaa meditoida, mutta ainakin osaan raivata kalenteristani tilaa ihan vaan itselleni. Sitä taitoa en aio unohtaa keväälläkään. 

Jos innostuit Rentouta mielesi ja kehosi -kurssista, kannattaa kurkistaa Essin nettisivut sekä Facebook, joista löydät ajantasaisen tiedon niin tulevista kursseista, workshopeista, valmennuksista kuin kevään retriiteistäkin. Itse mietin, lähdenkö samalle kurssille vielä keväälläkin, sillä kuluneen kymmenen viikon aikana ehdin jo tottua siihen, että joka viikko minulla on aikaa myös ihan vaan rauhoittumiselle.

Ja sen Yoogaian aion myös elvyttää.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuukauden vege: Suosikkikasvissosekeitto.



Tässä kuussa blogissa ei kokataan mitään uutta - ainakaan vielä -, vaan kuukauden vegenä saatte meidän perheen suosikkikasvissosekeiton reseptin: tätä meillä keitetään vähintään joka toinen viikko.


KASVISSOSEKEITTO

1 l vettä
yksi bataatti
neljä perunaa
neljä porkkanaa
kaksi sipulia
kaksi valkosipulinkynttä
kasvisfondueta
200 g  maustamatonta sulatejuustoa
suolaa
mustapippuria
timjamia


Kuori ja pilko kasvikset ja laita ne kiehuvaan veteen kasvisfonduen kanssa. Anna porista miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes porkkanatkin ovat pehmenneet. 

Ota ylimääräinen keitinvesi talteen ja soseuta keitto sauvasekoittimella. Lisää keitinvettä tarvittaessa. Sekoita keiton joukkoon sulatejuusto ja mausteet ja kiehauta. Tarjoile raejuuston ja pähkinäsekoituksen kanssa. 



keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset.


Yhtenä ihan tavallisena keskiviikkona viime keväänä olin varannut itselleni ajan terveyskeskuksesta. Kun rymistelin isoista lasiovista sisään Pikkuveljen ja vaunujen kanssa, oli paikka jo ihan täynnä, tottakai, päivystyksessä kun oltiin: joka toisella penkillä - ja tarkalleen joka toisella penkillä - istui joku. Yksi tuijotteli seinän halkeamaa, muutama selaili puolihuolimattomasti odotushuoneen pöydältä nappaamaansa viimevuotista Kodin Kuvalehteä, joku tarkasteli käsiään, joku toinen kenkiään, suurin osa näppäili puhelimiaan. Radio ei soinut, eikä kukaan puhunut kenellekään.

Riisuin ensimmäisenä talvikamppeet Pikkuveljeltä ja sitten itseltäni ja keskityin hetkeksi, muutamaksi sekunniksi korkeintaan, keräämään lattialta siinä tuoksinassa pudonneita lapasia ja pieniä töppösiä. Sen saman silmänräpäyksen aikana juuri kävelemään oppinut Pikkuveli ryntäsi niille painaville lasioville, joista juuri olimme astuneet sisään, ja työnsi pienet sormensa oven saranoiden väliin - sillä samalla epäonnisella sekunnilla kun joku oli juuri avannut oven.

Yhdessä hetkessä tapahtui jotain uskomatonta: jokainen, ihan jokainen, seinän rapisevaan maaliin tai kännykkäänsä keskittynyt lääkäriajan odottaja ryntäsi huudahtaen pystyyn ja kohti sormiaan raskaan lasioven väliin työntävää yksivuotiasta. Lähinnä ovia istunut mies ehti ajoissa: vähän ennen kuin ovi napsahti yksivuotiaan sormille, oli tuntematon keski-ikäinen mies kiskaissut Pikkuveljen kauemmas. 

Loppuodotusajan juttelimme, koko porukka. Yksi kertoi lapsenlapsestaan, joka myös oli yksivuotias, juuri oppinut kävelemään ja aina vaarassa kolauttaa itsensä johonkin, toinen muisteli omia lapsiaan samanikäisinä. Yhdessä päivittelimme myös aamulla alkanutta järkyttävää räntäsadetta. Kun meidät sitten kutsuttiin vastaanotolla huikkasi joku hyvät päivänjatkot. Tuli kiva fiilis koko päiväksi.

Että tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset. Emme ehkä katso hississä tuntematonta silmiin, tervehdi välttämättä edes sitä kolme vuotta samassa rapussa asunutta naapuriakaan ja bussissa istumme aina mieluiten käytäväpaikalle, siihen oman käsilaukun viereen. Mutta oikeasti meillä on aika suuri sydän, monesti vähän piilossa vain.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Mitä lahjaksi lastentarhanopettajalle ja lastenhoitajille?


Mitä joululahjaksi lastentarhanopettajalle ja lastenhoitajille?
No vaikka tällainen.

Basilika ruukussa // K-Market
Paperipussi // Clas Ohlsson
Pakettikortti // Flying Tiger
Lääkkeitä katastrofialueiden lapsille // Kirkon ulkomaanapu

torstai 30. marraskuuta 2017

Ensimmäinen lukukausi päiväkotilaisena.


Joku viikko sitten istuimme miehen kanssa ensimmäistä kertaa Pikkuveljen vasussa. Kun lastentarhanopettaja kysyi, mitä me päiväkodilta ja varhaiskasvatukselta ylipäätään toivoimme, tiesimme heti, millaisen vaatimuslistan esittää: emme kaivanneet puolitoistavuotiaallemme sen kummempia ohjattuja aktiviteetteja, kielisuihkutusta, nokkahuilun alkeiden opettelua tai edes niitä suureellisia projekteja, joiden suunnitteleminen ja toteutus uuvuttaa ainakin koulussa ihan liian monet opettajat. Sen sijaan toivoimme syliä, perinteisiä lastenloruja, perustaitojen kuten jogurtin syömisen ja paidan pukemisen opettelua, kuvakirjan selailua, kiireettömyyttä sekä sitä, että aina olisi aikaa rakentaa vielä yksi hiekkakakku. Siitä tuli paras vasukeskustelu, jossa olimme ikinä olleet. 

Ja onneksi, onneksi, olemme myös saaneet sitä, mitä toivoimmekin. 

Sillä vaikka olisi voinut luulla jotain muuta, ei päiväkodin aloitus toisen lapsen kanssa ollut missään nimessä helppo juttu. Päiväkotikauhutarinoita emme tällä kertaa pelänneet: ne olimme kuullet ja todenneet pelkiksi urbaanilegendoiksi jo viisi vuotta aiemmin isoveljen aloittaessa hoidossa. Sen sijaan Pikkuveli tuntui paljon pienemmältä kuin isoveljensä ikinä. Kun Pikkuveljen sini-punaiseen pöllöreppuun, siihen isoveljen vanhaan, elokuussa ensimmäistä kertaa pakattiin traktoritossut ja vaihtovaatteet, tuntui, että ihan vastahan se painoi vain reilut kaksi maitopurkillista ja hukkui jopa niihin kaikkein pienimpiin KappAhlista löytämiimme housuihinkin. 

Parissa viikossa eroahdistus helpotti, meillä molemmilla. Ja sitten yhtenä päivänä kolmannella päiväkotiviikolla Pikkuveli huusi Katia jo heti ulko-ovelta ja kun muutamaa hetkeä myöhemmin suljin puisen portin, näin ikkunan takana tyytyväisen pojan vilkuttamassa opettajansa sylissä. Sinä päivänä kävelin töihin ensimmäistä kertaa kevyin askelin.

Kaikki lähialueilla kiertävät pöpöt olemme toki syksyn aikana napanneet, niin kuin arvata saattaa: elokuun jälkeen meillä on sairastettu niin vauvarokko, raju enterorokko, muutama perusflunssa kuumeineen kuin yksi ärhäkkä silmätulehduskin. Niinä hetkinä olen ajoittain vaipunut epätoivon syövereihin ja päättänyt, että vain hullu aloittaa uuden työn - tai ylipäätään minkään työn - silloin, kun lapsi on alle kouluikäinen. Mutta niin vain niidenkin hetkien jälkeen on tullut aina aamu, jolloin nenä ei yhtäkkiä enää vuodakaan ja jolloin kukaan ei ole joutunut yön aikana annostelemaan särkylääkettä keittiön hämärässä. Kahvin ja suklaan voimalla on jaksettu nekin kahden tunnin yöunien jälkeiset työpäivät, jotka aamuseitsemältä tuntuivat ihan mahdottomilta puskea läpi.

Mutta onneksi on ne hyvät puolet, joiden takia hoidon aloitus oli kuitenkin lopulta aika hyvä juttu. Yksi niistä löytyi tiistaina Pikkuveljen lokerosta, siitä sen sini-punaisen pöllörepun vierestä: ihka ensimmäinen kaverisynttärikutsu. Neljässä kuukaudessa puolitoistavuotias on saanut jo omia kavereita ihan itse, ilman isoveljeä tai vanhempia. Ja huolimatta siitä esittämästämme vaatimuslistasta on Pikkuveli saanut syksyn aikana sylissä olon ja hiekkakakkujen rakentelun ohella myös käydä Pentti Rasinkaankaan lastenkonsertissa ja maalata jalankuvia oranssilla värillä. Aika ihania juttuja muuten nekin.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Joululomasuunnitelmista, kahisevista lakanoista ja pyykinpesusta.



Syyslomaa suunnitellessamme pohdimme jonkin aikaa, olisimmeko taas kerran yhdistäneet miehen työmatkan ja perheloman ja lähteneet vajaaksi viikoksi Lontooseen. Pääsimme jo siihen asti, että selailimme hotellitarjontaa ja sumplimme aikatauluja, kun Parsons Greenin metroasemalla räjähti. Ilman lapsia olisimme varmasti silti varanneet lennot, mutta ajatus kaupunkilomailusta lasten kanssa yksin miehen tehdessä töitä ei enää tuntunutkaan yhtään kivalta. Samaan aikaan Pikkuveli sairasti peräkkäin sekä vauvarokon että enterorokon. Kun reilut pari viikkoa meni lähinnä läpsystävaihto-mentaliteetilla tarkoituksena selvitä edes jollain kunnialla molempien töistä sekä miehen kirjaprojektista, ei aikaa tai edes energiaa uusille lomasuunnitelmille juuri jäänyt. Kun mies palasi illalla töistä kotiin, ehdimme lähinnä käydä läpi seuraavan päivän aikataulut, haut ja viennit sekä sen, kuka ehtii hakea kaupasta maitoa ja missä välissä.

Niinpä emme lähteneet syyslomalla mihinkään  lukuun ottamatta sitä kolmen yön mummolareissua, jonka esikoinen teki ihan itse. Mutta vaikka lomaviikolla ehdimmekin sushille kaupungille peräti kahteen otteeseen, kävimme poikien kanssa Luontomuseossa ja jumpassa sekä näimme useampaa kaveria, odotti kotona aina pyykinpesu, siivous, ruuanlaitto, kurahousuista väittely sekä työpaperit ja korjattavat kokeet, joita en vaan osannut olla vilkuilematta. Viikon loman jälkeen palasin töihin entistä uupuneempana. 

Siksi päätimme, että joululomalle pitää saada joku matka, edes ihan pieni irtiotto arjesta ja huolimatta siitä, että kuluneet viikotkin ovat menneet lähinnä sairastaessa sekä työ- ja hoitovuoroja sumpliessa. Toiveissa olisi, että joululomalla ainakin muutamana päivänä joku muu petaa sängyn sitten, kun siitä on jaksanut nousta, aamupalan voi valita valmiista pöydästä, päivän voi käyttää ihan vaan kaupunkia ja museoita koluten sekä parhaita ravintoloita vertaillen ja illalla, ennen niiden hotellihuoneen kahisevien lakanoiden väliin sujahtamista, voi vielä pulahtaa porealtaaseen. Eli Tallinnaanhan me taas lähdemme heti vuoden alussa, sinne hyväksi havaittuun Tallink Conference & Spahan, Telliskiven suosituimpien ravintoloiden kupeeseen sekä superhelpon kahden tunnin laivamatkan päähän. Ja vaikkei noiden kahden nuorimman matkakumppanin kanssa voi odottaa mitään varsinaista lepolomaa, niin voitte uskoa, että tämä matka tulee todelliseen tarpeeseen.


Hyviä Tallinna-vinkkejä voi siis taas jakaa kommenttiboksissa: 
toiveissa olisi löytää joku muukin kiva ravintola kuin F hoone, maistella ehkä myös tallinnalaista sushia ja viedä pojat ensimmäistä kertaa Energian Oivalluskeskukseen.

perjantai 24. marraskuuta 2017

15 kirjavinkkiä joulupakettiin.



Tämäkin on  varmasti jonkinlainen perinne: kuten kahtena edellisenäkin vuonna, myös tänä vuonna blogista löytyy joululahjakirjavinkkejä. Jos siis harkinnassa on kääriä joulupakettiin kirja, kannattaa lukaista seuraava lista.


15  KIRJAVINKKIÄ JOULUPAKETTIIN


1. Dekkarifanille:
Kristina Ohlsson: Syntitaakka

2. Äidille, joka rakastaa suuria tarinoita:
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas 

3. Perheen teinille:
Jay Asher: Kolmetoista syytä

4. Hänelle, joka tuskailee, mitä tänään syötäisiin:
Sari Rito & Essi Määttä: Hyvää ja halpaa

5. Siskolle, ikuiselle haaveilijalle:
Romain Puértolais: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven 

6. Yhteisiin iltasatuhetkiin:
Frank L. Baum: Ihmemaa Oz

7. Hänelle, joka tuntuu kadottaneen luovuutensa kiireiseen arkeen: 
Keri Smith: Tuhoa tämä kirja

8. Pienelle kummilapselle:
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

9. Isälle:
Dan Brown: Alku

10. Hänelle, joka rakastaa suuria, ihmisenkokoisia tarinoita sekä kirjoja, jotka koskettavat:
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

11. Sushin ystävälle
Miika Pölkki & Heikki Valkama: Sushikirja

12. Hänelle, joka on lukenut jo melkein kaiken:
John Williams: Stoner

13. Mummulle, jonka tarinan haluat kuulla:
Stefan Ekberg: Kirja minusta

14.  Hänelle, joka ei yleensä lue paljon, mutta joka joulupäivänä vetää jalkaan villasukat, lämmittää itselleen glögiä ja syventyy hyvään tarinaan:
Clare MacIntosh: Annoin sinun mennä

15. Kummitytölle, oman elämänsä Peppi Pitkätossulle:
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille


Viime vuoden listan löydät täältä ja toissavuoden täältä. Ja hei, tänään Adlibriksestä saa Black Fridayn kunniaksi viidentoista prosentin alen - meidän kirjatilauskin lähtee matkaan heti illalla!

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol VI.


Viime viikolla törmäsin Juliaihmisen blogissa ihan mahtavaan tekstiin Asiat, joita en enää häpeä. Nyökyttelin mukana, mutta samalla, rehellisesti sanottuna, myös hieman ärsyynnyin: nämä kun ovat toisaalta myös taas niitä Kunnes täytin kolmekymmentä ja valaistuin -selviytymistarinoita, joihin törmään netissä ja naistenlehdissä aina muutaman viikon välein ja joista kehitän itselleni joka kerta vähintään pienen identiteettikriisin. Että kun täytin kolmekymmentä, eivät jenkkakahvat, selluliitti tai huono hiuspäivä enää tuntuneet missään, ikinä. Että kun täytin kolmekymmentä, opin olemaan itselleni armollinen ja hyväksymään virheeni, ihan joka päivä. Että kun täytin kolmekymmentä tiesin tarkalleen, mitä elämältäni haluan, miten sen saan ja millä aikataululla. Ja että koska se sama maaginen kolmekymmentä, en enää edes osaa hävetä mitään.

Mutta vaikka kolmekymmentä (ja vähän päällekin), kriiseilen edelleen - toisin kuin ne selviytymistarinoiden sankarittaret - huonoja hiuspäiviäni, työkuvioitani, elämäni tarkoitusta sekä niitä jenkkakahvojakin. Lisäksi, edelleen, häpeän monia asioita: Sitä, että puhun välillä liikaa ja liian kovaa ja karaokeillassa en anna suunvuoroa tai mikrofonia kenellekään muulle. Etten osaa heittää niin sulavaa ja älykästä small talkia kuin mitä haluaisin, että olen ihan rapakunnossa, etten siinä fiinimmässä seurassakaan erota kyykkyviiniä laatuviinistä muuten kuin kurkkaamalla hintalappua ja että keittiöni on vielä näin aikuisenakin niin pieni, ettei sinne voi samaan aikaan kutsua useampaan porukkaa istumaan iltaa ilman, että tilanpuutteesta joutuu vääntämään jonkun väkinäisen vitsin. Ja sitten ovat nämä päiväkirjamerkinnät, jotka aikamoisen nostalgiaryöpyn lisäksi saavat aikaan myös pienen häpeänpunan. Kuten vaikkapa tämä.


23.3.1999 

Samaa paskaa joka päivä. Koulua, kotia ja Äänekoskea. Äänekoski on paska paikka. Mä en kestä tätä enää. Mut mä en myöskään aijo antaa Äänekoskelle sitä lahjaa, että jämähtäisin tänne. Hah! Mähän muutan täältä pois heti kun vaan pääsen. Matkalippu vapauteen!!!!!!


(Puhumattakaan niistä yläasteaikaisista runoistani, jotka löysin häkkivarastosta, luin läpi ja hautasin takaisin siihen alimmaiseen laatikkoon, josta ne esille kaivoin.)


Hei, löytyykö sieltä muita, jotka tunnistavat tämän Kun täytin kolmekymmentä -diskurssin? Entäs tuon pikkukaupunkiangstin?

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

DIY: Joulukalenteri alle kolmen kympin


Kun viisivuotias viime jouluna pyysi kuvakalenterin sijaan yllätyskalenteria, vastasin jostain käsittämättömästä syystä, että "ensi vuonna, kun tuo pikkuvelikin ymmärtää jotain kalenterin päälle". Tuskin se sitä enää vuoden päästä muistaa, ajattelin varmaan, mutta niin se vaan muisti. Siksipä tänä vuonna meilläkin on, ihan ensimmäistä kertaa, itse väkerretty yllätysjoulukalenteri.

Ja itse asiassa kävi ilmi, että yllätysjoulukaleterin voikin organisoida sekä melko helposti että suhteellisen halvalla - ja ennen kaikkea ilman, että saa lapsille aikaan tavaraähkyn jo ennen joulua. Meidän paperipussikalenterimme löytyi nimittäin Clas Ohlssonilta seitsemällä eurolla ja kalenterin ripustamiseenkin tarvittiin vain kaapista löytämäni pätkä paperinarua. Yllätyspusseihin hain pojille esikoisen toiveesta Tigerista erilaisia askartelutarvikkeita kuten kyniä, tussit, kuviosakset, teippejä ja pyyhekumit, marketin alelaarista muutaman Lego minifigurin sekä lähikaupasta lakuja, suklaakarkkeja, tikkarit ja rusinoita; yhteensä kalenterin yllätyksiin meni vajaat parikymppiä. Yllätyslahjan hankin vain kuuteentoista pussiin, sillä joka kolmanteen luukkuun sujautin tavaran sijaan tontunviestin eli jonkun yhteisen jouluisen puuhan juuri sille päivälle tai illalle. Ennen jouluaattoa meillä siis muun muassa askarrellaan lumitähtiä ikkunoihin, leivotaan porukalla joulutorttuja, luetaan iltasaduksi Mauri Kunnaksen Tonttukirjaa ja vietetään ainakin yksi koko perheen lautapeli-ilta. 

Että siellä ne nyt ovat, ensimmäiset kuusi luukkua, lastenhuoneen ikkunalla. Vaikkei maassa enää lunta olekaan, niin kummasti alkoi heti tuntua vähän jouluisemmalta. Ja onhan meillä leivottu pipareitakin jo kahteen kertaan!