tiistai 17. lokakuuta 2017

Rentouta mielesi ja kehosi: Puolimatka.


*Kaupallinen yhteistyö hyvinvointivalmentaja Essi Määttä

Lempiarkipäiväni on edelleen torstai: jos muina päivinä tunnen ajoittain jääväni koko ajan pitenevien to-do-listojen ja muistettavien asioiden alle, tunnen aina torstaisin, edes joltain osin, saavani kiireestä jonkinlaista otetta - ja sen lisäksi parannan aina yhden lounaan verran maailmaa joko miehen tai jonkun ystävän kanssa. Torstain ohella uusi lempiarkipäiväni on kuitenkin myös maanantai - kyllä, maanantai! - jolloin jo heti aamulla töihin lähtiessäni tiedän, että oli päivä sitten kuinka kiireinen tahansa, on minulla illalla ihan kalenteriin merkitty aika itselleni ja rauhoittumiselle.

Maanantain rentoutuminen alkaa jo muutamaa minuuttia ennen kuin riisun takkini Mandalatalon ahtaassa eteisessä ja vaihdan lenkkarit villasukkiin: aina Kansakoulunkadun kulmaan saapuessani tunnen jo ilmassa Essin eteeristen öljyjen tuoksun. Nämä jos mitkä ovat niitä hetkiä, jolloin ohuista seinistä ja avonaisista ikkunoista on pelkästään iloa. 

Olin toki perehtynyt kurssin esittelyyn jo ennakkoon, mutta lopulta en ennen Rentouta mielesi ja kehosi -kurssin alkua juuri osannut odottaa muuta kuin kynttilöitä, jonkinlaista rauhoittumista ja joogatunneilta tuttuja liikkeitä. Yogaian tunteihin tottuneille kerrottakoon siis, että tällä kurssilla keskitytään kehon sijaan nimenomaan mieleen. Jokaisella kerralla on tehty joku rentoutumisharjoitus ja lyhyt meditaatio, harjoiteltu ihan tietoisesti läsnäoloa ja hetkeen pysähtymistä, tehty Yinistä tuttuja pitkiä venytyksiä ja perehdytty ryhmän toiveiden mukaan esimerkiksi stressin ja ahdistuksen poistoon sopiviin harjoituksiin, mutta varsinaisia pidempiä joogaharjoituksia ei tunnin ja vartin aikana juuri tehdä. Meditaatioita, harjoituksia ja niiden herättämiä tunteita on myös purettu yhdessä ryhmän ja Essin kanssa ja pyritty saamaan samalla myös keinoja rentoutumisen jatkamiseen tunnin jälkeenkin. Toisella tunnilla harjoitellun tärinätekniikan olen ottanut kotonakin käyttöön, ja viimeisen pari viikkoa olen poistanut stressiä sen avulla useamman kerran. 

Neljännen tunnin aloitamme lyhyellä hengitysharjoituksella, minkä jälkeen venyttelemme ja avaamme erityisesti selän jumeja puolisen tuntia. Sen jälkeen kietoudun paksuun vilttiin ja sukellan lopputunniksi NLP-rentoutuksen pariin. Kun seuraavan kerran avaan silmäni, on aikaa kulunut neljäkymmentä minuuttia vaikka harjoitus tuntui kestävän korkeintaan neljäsosan siitä. Salissa tuoksuu hennosti eukalyptukselta.

Kun tunnin ja vartin kuluttua olen kävellyt samaa Kansakoulunkatua takaisin kotiin, on olo aina ollut jotenkin kevyempi, edes vähän. Sen Mandalatalon hämärässä salissa syntynyt tunnelma on nimittäin aina siirtynyt mukanani kotiin: illalla ei enää ole tehnytkään mieli avata telkkaria tai Netflixiä ja seuraavan päivän tunnitkin olen katsonut vain ihan pikaisesti. Kaiken touhotuksen ja kännykän selailun sijaan olen maanantaisin napannut käteeni kirjan ja mennyt aikaisin nukkumaan, ihan tarkoituksella. Ja voitte uskoa, että jo se on tuntunut jonkinlaiselta luksukselta.

Toisaalta kuluneiden viikkojen aikana olen myös huomannut, kuinka uskomattoman vaikeaa voikaan olla yhteen asiaan, ihan vaan olemiseen nimittäin, keskittyminen sekä hetkessä läsnä oleminen. Meditoimaan en siis vielä ole oppinut: sillä tunnin viimeiselläkin rentoutumisella huomaan edelleen ajoittain pohtivani loppuviikon aikatauluja tai ruotsin koealuetta. Mutta koska Essi kertoi itse oppineensa tyhjentämään mielensä ajatuksista vasta kolmen vuoden harjoittelen jälkeen, pelkään pahoin, että meditoinnin oppiminen kymmenen viikon kurssin aikana taisi kuitenkin olla vähän liian optimistinen tavoite.

Vaikka toisaalta, vielähän meillä on kuusi rentoutustuntia jäljellä.


Kuvat Essi Määttä.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kevät

"Äitisi elämä sairaalassa oli kaukana siitä kaikesta, henkisesti ja fyysisesti, kuin toinen maailma, jonkinlainen varjotodellisuus, aneeminen ja kalpea, kuolemaa lähentelevä.
    Mutta hän kantoi sinua.
    Eikä hän saanut menettää sinua.
    Se oli ainoa ajatukseni."


Karl Ove Knausgård: Kevät (Om våren; suom. Marja Kyrö)
Like, 201 sivua.


Meiltä löytyy seinältä olevasta kirjahyllystä kirja, jota en koskaan saanut luettua alkua pidemmälle. Ostin sen kyllä itselleni useamman ihastuneen arvion jälkeen, mutta yhä edelleen kirjan välissä, sivun kolmekymmentäkaksi kohdalla, on se sama Ikea-kuitti, jonka paremman puitteissa nappasin kirjanmerkikseni. Kaikesta hypestä ja hehkutuksesta huolimatta en koskaan päässyt Taisteluni-sarjan neljännessä osassa sen pidemmälle enkä sen perusteella innostunut tarttumaan muihinkaan sarjan osiin.

Kevään kanssa päätin antaa Karl Ove Knausgårdille uuden mahdollisuuden. Kirjassa isä kirjoittaa muutaman kuukauden ikäiselle tyttärelleen kesästä sekä tämän äidistä, joka raskausaikana on sairastunut vakavaan masennukseen. Kevät on tarina kuluneesta vuodesta, ajatuksenvirranomaisia hetkiä, tunteita, sattumuksia ja ihmisiä, valoa ja pimeyttä. Samalla se on isän kirje tyttärelle tämän äidistä siksi, ettei tämän äiti siihen juuri silloin pystynyt.

Kevät on Knausgårdin neliosaisen vuodenaikasarjan kolmas osa sekä yhdenpäivänromaani, jossa kirjan tapahtumat alkavat aamusta ja päättyvät iltaan, jolloin isä lopettaa tyttärelleen kertomansa tarinan.

"Lapset eivät aavistaneet mitään. Ajattelin joskus, että minun tehtäväni on hoidella varjot, jotta he voisivat kasvaa valossa. Että olen varjojennielijä.
    Jotain he kenties aavistivat. Joitakin varjoja en pystynyt ahmaisemaan. Ja ehkä minä olin yksi heidän varjoistaan."

Joitain Taisteluni-sarjan jättämiä ennakkokluuloja Kevät kyllä kieltämättä onnistuu hälventämään. Pakko kuitenkin myöntää, että ihan vieläkään en ole täysin tajunnut, mikä Knausgårdin kirjoissa on se juttu. Vaikka Kevät ihan hyvä kirja onkin, niin silti se on ennen kaikkea ihan hyvä kirja eikä mitään sen enempää - nätti, pieni tarina, jossa tekstin tyyli toimii erityisesti kirjan lyhyyden ansiosta. Vaikka Knausgårdin teoksia ja tekstiä vuolaasti hehkutetaankin, niin minulle pelkkä ajatuksenvirta ja subjektiivinen tilitys ei pidempinä teksteinä vaan toimi - ennemminkin tekisi mieli ravistella kirjan minäkertojaa oikein kunnolla, että Pääse nyt vihdoinkin jo asiaan!. Taisteluni-sarjan tiiliskivimäisiin, monisatasivuisiin monologeihin tuskin tartun tämänkään jälkeen.

"Tykkäät pyöriä kuin hyrrä niin kauan että huimaa, ja vilkuttelet ihmisille, tutuille ja tuntemattomille. Olet mielestäni nätti sinisessä mekossa, ja kun saat sen yllesi, silität rintaasi kämmenillä ja sanot 'nätti'.
   Ymmärrätkö?
    Elämä on joskus rankkaa, mutta aina on jotain, minkä vuoksi elää.
    Yritä pitää se mielessä, jooko?"

Ja sen seinällä olevan kirjahylly sijaan ostamani Taisteluni löytyy muuten nykyään täältä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Sellaista se lapsiperhearki nyt vaan on ja muut faktat.


Alkuviikosta törmäsin seuraamiani blogeja selaillessani Iinan tekstiin ennakkoluuloista, joiden mukaan lapsiperhearki olisi pelkkää kiukuttelua, korvatulehduskierrettä ja itkupotkuraivaria ja että kaksi viivaa raskaustestissä tarkoittaa samalla omien harrastusten, intohimonkohteiden ja hitaiden aamujen hyvästelyä. Omalla tekstillään Iina halusi näyttää sen toisen puolen. Samalla Iina haastoi muutkin bloggaajat tarttumaan aiheeseen, puhumaan positiivisesti lapsiperheiden ja lapsiperhearjen puolesta sekä näyttämään, että lapsiperhearjesta voi tehdä omannäköistään: sisäleikkipuistopäivien lisäksi lasten kanssa voi hyvin myös matkustella eikä lenkkeilyä tarvitse laittaa kymmeneksi vuodeksi telakalle, koska lapset.

Näinhän se on, nyökyttelin Iinan ajatuksille, kun päätin tarttua aiheeseen. Ja samalla en toisaalta olisi voinut olla enemmän eri mieltä.

Sillä kyllähän lasten kanssa voi lentää Berliiniin, shoppailla Lontoossa ja kiertää Rooman nähtävyyksiä, syödä ulkona, harrastaa, poiketa siihen sivukujalta bongaamaansa tunnelmalliseen pikkukahvilaan tai koluta museoita: viimeisen kuusi ja puoli vuotta olemme tehneet kaikkea tätä. Siltikään en sanoisi, että lasten kanssa voi tehdä juuri niitä asioita, joita itse haluaa - ainakaan juuri niin kuin itse haluaa. Vaikka syömme edelleen usein ulkona, valitsemme ravintolaksi mieluummin Rosson kuin Revolutionin ja viiden ruokalajin illallisen sijaan tilaamm listalta ennemminkin grillibroilerin ja Velhon vartaan. Kaupunkilomilla kiertelemme museoiden välissä leikkipuistoja ja vaatekauppojen ohella lelukauppoja, ja jos yksivuotiaalla on nälkä, pysähdymme läheisimpään ravintolaan, oli se sitten se idyllinen sivukujan kahvila tai ei. Ja aina pitää olla vähintään jollain tasolla varautunut siihen, että joka reissulla kaikki ei ehkä menekään ihan niin kuin Strömsössä.

Hitaita ja rauhallisia aamuja, vaikka kuinka niitä edelleen rakastankin, en ole lasten kanssa viettänyt kertaakaan: jo ennen seitsemää meistä vanhemmista jompikumpi on kammennut unenpöpperöisenä keittiöön puuronkeittoon ja vähintään yksi silmäpari seuraa tarkkaavaisena sohvannurkasta, milloin Ylen Uutisikkuna vaihtuu lastenohjelmiksi. Ennen kahdeksaa koko porukka on aina syönyt, keittiö siivottu ja päivän leikit käynnissä. Ihan. Joka. Aamu. 

Siksi tuntuu välillä vähän oudolta lukea tekstejä siitä, kuinka elämä ei lasten saamisen jälkeen juuri muutu ja että siitä voi lastenkin kanssa tehdä juuri sellaista kuin itse haluaa: muuttuu se. Niinä oppikirjamaisina päivinäkin lapsiperhearki kun on usein vähän kaoottista, takuulla kiireistä ja ennen kaikkea ennalta arvaamatonta.

Mutta sitten ovat ne lapsiperhearjen ihanat asiat, joita ilman en enää edes osaisi olla. Että näen veljesten riehuvan onnellisina itse sohvan taakse rakentamassaan majassa ja astianpesukonetta täyttäessäni kuulen, kuinka kuusivuotias ihan puolihuolimattomasti laulaa omassa huoneessaan eskarissa oppimaansa Sinistä ja valkoista. Että saan nostaa syliini unenpöpperöisen vauvan, joka lopulta nukahtaa kainaloon kesken Sinisen unen, tehdä iltapalaksi smoothien banaanista ja mustikoista ja jakaa karkkipäivän karkit pieniin kulhoihin - niinä seesteisinä päivinä katson välillä salassa poikiani ja mietin, kuinka minä, joka usein olen hukassa ja rikki, olen silti osannut kasvattaa jotain niin täydellistä. Ja joka ilta, kun päivän leikit on siivottu ja Pikkuveli saatu unille, kömmimme kuusivuotiaan kanssa saman viltin alle lukemaan juuri sillä hetkellä kesken olevaa Narnian tarinoita tai Astrid Lindgreniä. Jos en joka ilta niin vähintään joka toinen muistan siinä vaiheessa mainita, että juuri se hetki on minulle se päivän paras. 

Eli kyllä, lasten kanssa voi hyvin tehdä myös niitä samoja asioita, joita rakasti elämässä ennen lapsiakin, eri tavalla vain. Mutta vaikka nautinkin lasten(kin) kanssa matkustelusta, sushin äärelle istahtamisesta sekä lauantaisista kahvilareissuista, kaikista parasta lapsiperhearjessa ovat yhteiset iltasatuhetket, jolloin avaamme edellisiltana kesken jääneen kirjan ja jatkamme seikkailua Prinssi Kaspianin kanssa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

White chocolate chip cookies.


Jo blogia selailemalla voi nähdä, kuinka innokas leipuri olen: jos viime kuun kreikkalaista kasvispiirakkaa ei lasketa mukaan, löytyy edellinen blogiin jakamani leivontaresepti yli kahden vuoden takaa. Mutta sitten viime viikolla sain yhtäkkiä päähäni, että olisi saatava niitä isoja valkosuklaa-vadelmakeksejä, joita aina ostan Starbuck'sista chai latteni seuraksi. Jonkin aikaa nettiä selailtuani päädyin lopulta soveltamaan kahta eri ohjetta ja jättämään kuitenkin vadelmat pois, mutta muuten kekseistä tuli kyllä juuri sitä, mitä olin ajatellutkin - ja jopa niin hyviä, että resepti oli pakko jakaa myös blogissa. Jospa näiden innoittamana tulisi vaikka välillä leivottuakin vähän useammin.


WHITE CHOCOLATE CHIP COOKIES


175 g voita
1 1/2 dl sokeria
1 1/2 dl fariinisokeria
1 1/2 tl vaniljasokeria
1 muna
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
145 g valkosuklaanpalasia
100 g sulatettua valkosuklaata kuorrutusta varten


Sulata voi kattilassa ja lisää sokerit sekä muna. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää vähitellen voiseoksen joukkoon. Pyöräytä sekaan valkosuklaanpalaset ja muotoile taikinasta haluamasi kokoisia keksejä. Paista 200-asteisen uunin keskitasossa noin kymmenen minuuttia ja kuorruta jäähtyneet keksit lopuksi sulatetulla valkosuklaalla.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kumpparit jalassa elämä on aina vähän kevyempää.


En tiedä, onko kyse pelkästä sattumasta, mutta jostain syystä ajelemme maalle aina sen kaikista kovimman kiireputken päätteeksi. Niin nytkin: kun lauantaina aamupäivästä pakkasimme auton, oli takana yksi kuuden päivän työviikko sekä yksi viiden päivän työviikko, jonka jokaisena iltana lähetin miehen ja pojat ulkoilemaan, jotta sain itse istahtaa punakynä kädessä koepinon ääreen. Kun perjantai-iltana vihdoin sain sen viikon arviointiurakan valmiiksi ja koenumerot koneelle, tuntui, että nyt jos koskaan tarvitsin vähän puusaunaa, kumpparit jalassa löntystelyä, anopin palapaistia sekä dekkarin, jonka kanssa leiriytyä sohvannurkkaan.

Viikko sitten kieltämättä vähän harmitti, kun joka toinen paikallinen blogi täyttyi Palviljongin Hygge2017-tunnelmista enkä itse lauantaityöpäivän ja sunnuntaiväsymyksen jälkeen edes kuvitellut jaksavani raahautua paikalle. Mutta kun lauantaina katselin auton ikkunasta vaihtuvaa maisemaa, tajusin, että rentoiluloungessa nautitun kuoharilasillisen tai edes tuoksukynttilöiden ja uuden viltin sijaan hygge on minulle ennemminkin villasukat, metsän tuoksu, lämpiävä sauna, kasa kaksi vuotta vanhoja naistenlehtiä ja kahisevat lakanat vähän liian pehmeässä vierassängyssä - sitä päiväunenpöpperöistä täydellistä joutilaisuutta, jossa ei juuri sillä hetkellä ole olemassakaan pyykkikasoja, ruuanlaittoa, kokeiden korjaamista tai vaatimusta saada aikaan yhtään mitään. Sanokaa mitä sanotte, mutta elämä vain on aina ihan pikkuisen kevyempää kumppareissa kuin korkkareissa.

torstai 5. lokakuuta 2017

Totuus kuvan takaa x 15.

Viime viikolla törmäsin muutamassa blogissa postaukseen valmiiden kuvien taakse jääneistä, kertomatta jätetyistä asioista. Aamukahvilla-blogissa pohdittiin pidempääkin niin kuvien muokkausta kuin todellisuuden suodattamistakin. Vaikka itse muokkaan kuvia todella vähän - kiitos laiskuuden ja toisaalta ihan rehellisen taitamattomuudenkin -, rajaan kameran ulkopuolelle kuitenkin sekä sen eteisen nurkkaan unohtuneen Prisman muovikassin kuin oman hätänutturankin. Silti en koe valehtelevani tai esittäväni elämäämme blogissa jotenkin todellista kovin paljon ruusuisemmassa valossa. Toisaalta monen kuvan taakse jää kuitenkin usein tarina, jota en sillä hetkellä syystä tai toisesta kerro. Tässä niistä viisitoista.


Ensimmäisenä iltanamme Roomassa katselimme hotellihuoneen ikkunasta tätä näkymää. Kattiloiden kolinasta ja äänekkäistä naurunremakoista päätellen viereisessä kerrostalossa perheet vasta aloittelivat illallisen valmistusta, mutta me, kello viideltä syömään tottuneet suomalaiset, olimme jo laittautumassa nukkumaan.


Torstaista asti olimme miettineet, mitä tehdä sunnuntaisten ristiäisten kanssa. Lauantaina peruimme kirkon, kukat ja kakut, mutta päätimme pitää juhlat kaikesta huolimatta. Vähän ennen kuin pappi tuli kitaroineen, vedimme päälle juhlavaatteet ja minä kasvoille hymyn. Jaoin kuvan Facebookissa vasta vähän myöhemmin, sitten kun olimme päässeet sairaalasta kotiin.


Korjattavana oli iso pino kokeita ja joulutodistusten numerotkin olisi pitänyt miettiä, mutta sunnuntaina halusin kuitenkin mieluummin kuorruttaa piparkakkukaupungin. Kokeet korjasin sitten yöllä, sen Facebookiin tekemäni rennon piparinkuorrutuspäivityksen jälkeen.



Tätä kuvaa varten jonotimme kymmenisen minuuttia, sillä aika moni muukin turisti halusi ikuistaa itsensä suutelemassa Brezhnevin ja Honeckerin edessä, ja luultavasti pääsimme myös vähintään muutaman tuntemattoman matkaajan muistikortille.



Noin minuutti tämän kuvan jälkeen nelivuotias oksensi välipalansa virtahepoaltaan eteen ja lähdimme sen jälkeen vauhdilla kotiin. Sen illan podimme Augustrassella vatsatautia, joka ei lopulta onneksi tarttunut meihin muihin.


Äitienpäivänä satoi. Söimme kotona brunssin, tappelimme pukemisesta ja kurahousuista ja tunsin itseni taas kerran maailman huonoimmaksi äidiksi, mutta kun otimme kuvan Hippoksen pesisstadionin takana, olimme taas kolmevuotiaan kanssa ylimmät ystävät.


Tätä kuvaa en käsitellyt millään tavalla: vesi ystävien kotirannassa Mikkelissä yhtenä heinäkuun päivänä vaan oikeasti oli näin kirkas ja pilvet valkoisia.


Kolmevuotias nappasi Rooman-matkaltamme mukaansa vesirokon, joten kun sisko parin viikon päästä tästä tuli kylään, vietimme paljon aikaa sisätiloissa ja etenkin tässä lastenhuoneessa, ja oli hyvin aikaa keskittyä esimerkiksi varpaankynsien lakkaamiseen.


Olimme kolmevuotiaan kanssa kahdestaan lounaalla Piccadilly Circusin Pizza Hutissa ja käänsin hetkeksi selkäni ottaakseni omenanpalasia ja tomaatteja pojan lautaselle. Koskaan aiemmin en ollut säikähtänyt niin paljon kuin silloin, kun poikaa ei sekunnin päästä enää näkynytkään pöydässä. Mutta sieltähän se onneksi pian löytyi, pizzatiskiltä, ja loppureissulla en sitten kääntänyt selkääni enää kertaakaan.


Kesken vaatteiden hypistelyn ystäväni nosti yllättäen pikkuisen poikansa syliini, jotta saisi sovitettua itselleen uutta mekkoa. Vauva sylissä ja sydän kurkussa mietin, että olisi kai kuitenkin aiemmin pitänyt kertoa, että meilläkin oli toivottu pikkusisarusta jo jonkin aikaa.


Noin minuutti kuvan ottamisen jälkeen Pikkuveli kääntyi ja veti alas takanaan ikkunalaudalla olevan orkidean. Seuraava vartti kuluikin sitten keittiötä ja lasta siivotessa. Ehdin kuitenkin saada mieleiseni kuvan lastenkirjavinkkaukseen.


Kaksi päivää HopLopin-reissun jälkeen meille kotiutui vuoden ensimmäinen norovirus.


Se pyysi aamupuuron jälkeen vielä paahtoleivän, jonka päälle tulisi juustoa ja kurkkua. Aamun piirrettyjä katsellessa se jo pitkään heilunut hammas sitten vihdoin irtosi.


Helsingissä satoi ja Forumin aulassa pohdimme, jäämmekö syömään sinne vai kastelemmeko jalkamme ja lähdemme ulos. Lopulta päädyimme jälkimmäiseen. Nauhgty Brgrissa Lönnrotinkadulla ripustimme ensimmäiseksi märät takit ja sateenvarjot kuivumaan, mutta onneksi paikan burgerit ja bataattiranskalaiset olivat pienen kastumisen arvoisia. Sadetta en maininnut, kun päivitin burgerikuvan Facebookiin.


En halunnut tehdä saksankielistä raskaustestiä - ja toisaalta ei tarvinnutkaan, sillä jollain tasolla jo tiesin: kun matkustin paikallisjunalla päiväksi Sachsenhausenin keskitysleirille, en lopulta ollutkaan ihan yksin.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Kuukauden vege: Lehtikaali-fetapasta.


Lokakuun lehtikaali-fetapastan inspiraationa toimivat anopin kasvimaalta mukaan napatut lehtikaalit sekä Hannan Soppa -blogin ohje, jota hieman muokkasin mieleisekseni. 


LEHTIKAALI-FETAPASTA

täysjyväspagettia
1 sipulia
4 valkosipulinkynttä
1 chili
oliiviöljyä
3-4 lehtikaalinlehteä
1 dl pastan keitinvettä
suolaa
mustapippuria
fetaa
auringonkukansiemeniä


Keitä pasta al denteksi hyvin suolatussa vedessä. Säästä hieman keitinvettä myöhemmäksi.
Kuori ja silppua sipuli sekä valkosipulinkynnet, hienonna chili ja pese ja revi lehtikaalinlehdet. Kuullota sipuleita ja chiliä hetki pannulla öljyssä ja lisää sitten lehtikaalit. Paista hetki, kunnes lehtikaali pehmenee. Lisää joukkoon pasta sekä keitinvesi. Mausta suolalla ja mustapippurilla sekä murenna päälle reilusti fetaa. Kuorruta valmis pasta auringonkukansiemenillä ja tuoreella basilikalla.



Edelliset kuukauden veget löydät täältä:

perjantai 29. syyskuuta 2017

Kaikki elämäni kadut.


Ratakatu
Keväällä 1986 äiti osti minulle kaksi kirjaa, Tumppujen uusi vauva ja Sumppien uusi koti, joita luettiin seuraavien viikkojen aikana ahkerasti. Kun Kajaanin-koti lopulta pakattiin isoon muuttoautoon, olin minä juuri täyttänyt kaksi vuotta ja pikkusiskon laskettuun aikaan oli enää muutama viikko: Ratakadun kerrostalojen hiekkalaatikolla seurana istuneen Liisan muistan vain valokuvista.


Keskuskatu 
Keskuskatu kahdenkymmenenyhden jokaisessa asunnossa oli lapsia - tai siltä se ainakin tuntui. Läheiseen Pikkumetsään rakennettiin maja ja iltaisin leikittiin koulun pihalla Kirkonrottaa. Kun tuli asiaa, juostiin metsästä talon edessä olevalle asfaltille ja huudettiin "Äiti, tuu ikkunaan!". Loppuun piti muistaa oma nimi, muuten ikkunoita olisi avautunut useampi. Sillä samalla asfaltilla opettelin myös ajamaan ilman apupyöriä niin, että pihan toisessa päässä olivat äiti ja isä, toisessa naapurin lasten vanhemmat.



Kelhostenkuja
Kelhostenkujan asunnossa oli kolme huonetta ja punainen keittiö, ja kun järjestimme luokkakavereideni kanssa discon, ajettiin vanhemmat siksi aikaa makuuhuoneeseen. Lastenhuoneen oikea puoli oli pikkusiskon, vasen minun, ja seinällä oli iso Ace Of Basen juliste. Mutta kun jostain kuului poliisiauton pillien ääni, oli se yleensä aina tulossa lähemmäs, johonkin naapuritaloista tai -asunnoista.


Puistokatu
Omn huoneeni seinälle ripustin jättimäisen David Duchovnyn, I want to believe -julisteen sekä ison kasan lehtileikkeitä. Kun tuli asiaa siskolle, koputin seinään, ja kohta istuimmekin jo mummon tekemällä päiväpeitolla juttelemassa. Kun muutin Jyväskylään, näyttivät sänky, työpöytä, ylioppilaslahjarahoilla ostettu korituoli, kirjahylly ja pari laatikkoa ison muuttoauton perällä vähän orvoilta. Ensimmäisenä viikonloppuna tulin jo kylään, kotiin, ihan edes päiväseltään.


Yliopistonkatu
Älä ryhdy kämppikseksi parhaan kaverisi kanssa, ne sanoivat, mutta emmehän me uskoneet. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen muutin yksiöön kieltenlaitoksen viereen emmekä olleet enää kavereita.


Kramsunkatu
Kun muutin Kramsunkadulle, kävi ilmi, kuinka harva lopulta oli perillä suomalaisen runouden historiasta ja tunsi Kaarlo Kramsun tuotantoa: posti tuli milloin Ransunkadulle tai Gramsunkadulle, milloin Krmsunkadulle tai Ramsunkadulle. Kahdenkymmenenkolmen neliön yksiössäni oli keltainen vessa ja pieni keittokomero, jonka ikkunaluukusta näki Kuokkalan sillan, Jyväsjärven ja kaupungin valot. Yöllä sitä oli rauhoittava katsella.


Viktor Rydbergs gatan
Viktor Rydbergs gatanin  asunnon jaoin yhden kesän ajan Maijan ja Pirittan kanssa. Asunnon olohuoneessa oli IKEAn valkoiset Ektorp-sohvat ja keittiön kaapeissa Färgrikin tummansinisiä kahvikuppeja, jotka myöhemmin halusin itsellenikin. Keittiön parvekkeelta pääsi kävelemään suoraan viereiseen asuntoon ja siellä asuvan Matsin luokse ja hyvä niin - kun alakerran pesutuvan pyykkikone ei meinannut käynnistyä, osasi Mats neuvoa, missä kulmassa konetta tuli tyrkätä, jotta se taas käynnistyisi.


Löylykatu
Löylykadulla oli meidän ensimmäinen yhteinen koti. Keittiössä oli hassu katto ja söimme aina baarijakkaroilla samalla Frendejä katsellen. Pikkujouluja ja syntymäpäiviä varten virittelimme SingStarin ja olimme kiitollisia naapureista, joista suurin osa oli myös opiskelijoita. Jos olin päivisin kotona kirjoittamassa gradua tai myöhemmin korjaamassa kokeita, kantautui avonaisesta ikkunasta viereisen päiväkodin lasten äänet. Siksi yhä edelleenkin muistan Löylykadun punatiilitalon, kun kuulen PMMP:n Päiväkodin.


Augustrasse
Mitten asunnossa oli natisevat lautalattiat, ikkunalaudat, joille mahtui istumaan ja seinänvierustat täynnä modernia taidetta. Se oli onnellinen kaupunkikoti, jonka keittiössä ei ollut kuivauskaappia, astianpesukonetta tai edes juustohöylää, mutta kun astui kadulle, näki heti jäätelöbaarin, kahviloita, pubeja, marokkolaisen, sushipaikan, biergartenin sekä Shiso burgerin, josta jonottamatta sai koko Berliinin parhaat korealaisella twistillä maustetut hampurilaiset. Katukivistä saattoi lukea kaupungin historian: jokaisen talon eteen oli hakattu muistolaatat kussakin talossa toisen maailmansodan aikaan asuneiden ja keskitysleireillä kuolleiden juutalaisten muistoksi.



Ja sitten on tämä nykyinen, jonka kolmiosta teimme kauppakirjat tasan seitsemän vuotta sitten ilman sen suurempaa suunnitelmaa, miten pitkäaikaista kotia lopulta edes etsimme. Kävi ilmi, että pitkäaikaista. Ensimmäinen ihan oma, se sellainen, jonka seinät voi maalata juuri sillä värillä kuin itse haluaa ja joka lopulta pintaremontoitiinkin kauttaaltaan sitä mukaan, kun saatiin säästettyä. Seitsemän vuoden aikana kynnyksen yli on kannettu kaksi vastasyntynyttä poikaa ja saateltu niistä toinen ensimmäistä kertaa eskariin. Kahtena halloweenina on koristeltu ovenpielet hämähäkinseitein ja tarjoiltu popcornia pääkallokulhosta, tehty tikkuherkkuja, koska telkkarista on tullut Vain elämää ja kaadettu laseihin viiniä, koska sisko on saapunut kylään. Se sellainen asunto, jota toisaalta edelleen olemme myymässä, mutta josta ei kuitenkaan raaskisi ollenkaan luopua. Kodiksi kai ne sitä kutsuvat.


Kuinka monta kotia teillä on ollut?

tiistai 26. syyskuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol V.


Aina silloin tällöin leikittelen ajatuksella elämäni Sliding doors -hetkistä. Tiedättehän sen iki-ihanan elokuvan vuodelta 1998, jonka toisessa versiossa Gwyneth Paltrowin näyttelevä Helen ehtii metroon, toisessa ei - ja päätyy elämään kahta ihan erilaista elämää? Jos olisin aikoinani lähtenyt opiskelemaan ruotsia Jyväskylän sijaan Vaasan yliopistoon, minulla tuskin olisi tätä perhettä, ja jos olisin valinnut humanistisesta tiedekunnasta saamani kirjeen sijaan sen matemaattis-luonnontieteellisestä tulleen, näyttäisi kaveripiirini varmasti ihan erilaiselta. Jos en olisi jäänyt äitiyslomalle, olisin todennäköisesti edelleen entisessä työpaikassani ja jos edellisellä mummolareissulla Pikkuveli olisi nukkunut vähän lyhemmät päiväunet, olisimme saattaneet hyvin törmätä siihen hirveen, johon myöskin Jyväskylää kohti ajanut auto puoli tuntia ennen meitä törmäsi. Mutta koska sinä sunnuntaina sitä pienintä jostain syystä nukutti erityisen hyvin, ohitimme kolaripaikan siinä vaiheessa, kun romuttunutta autoa jo hinattiin pois.

Vanhoja päiväkirjoja selaillessani törmäsin yhteen Sliding doors -hetkeen, yhteen ehkä sillä hetkellä arkipäiväisenkin valintaan, joka lopulta olisi saattanut muuttaa koko elämän suunnan.


14.11.1996

Haudi, hausi päiväkirja! Viime perjantaina minä ja Anna oltiin Vesivelhossa uimassa. Siellä oli myös Pasi ja yx Turpeinen. Se pyysi meitä jompaa kumpaa alkamaan. Arvaa mitä sanoin? Sanoin EI. Kaduttaa vähän. Ne tuli höyrysaunassa meidän viereen! IIIK!

Ps. Timo on lutunen.


 And the world will never know.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Camilla Läckberg: Noita

"Oli mahdotonta tietää, millaiseksi tytön elämä olisi muodostunut. Kuka hänestä olisi tullut. Mitä hän olisi tehnyt työkseen, ketä hän olisi rakastanut ja surrut, kenet hän olisi menettänyt, mitä hän olisi saavuttanut. Olisiko hän saanut lapsia, ja jos olisi, niin millaisia ja kuinka monta. Sitäkään ei voinut kuvitella, miltä hän olisi näyttänyt aikuisena naisena. Neljän vuoden iässä mikään ei ole valmista. Silmien väri vaihteli sinisestä vihreään, hiukset, jotka olivat syntyessä olleet tummat, olivat nyt vaaleat, mutta niissä erottui häivähdys punaista, joten väri olisi saattanut vielä muuttua. Erityisen vaikeaksi arvioimisen teki se, että hän makasi lammen pohjassa kasvot alaspäin. Takaraivon peitti paksu kerros hyytynyttä verta. Vaalean sävyn erotti ainoastaan vedessä leijailevista hiustenlatvoista."


Camilla Läckberg: Noita (Häxan, 2017; suom. Outi Menna)
Gummerus, 687 sivua. 


Viime vuosina olen käyttänyt häikäilemättömästi hyödykseni ruotsin kielen yliopisto-opintojani aina Camilla Läckbergin uuden dekkarin ilmestyessä: sen sijaan, että jonottaisin kirjan suomenkielistä käännöstä kirjastosta kuukausikaupalla, olen aina hakenut uutuuden alkuperäiskelisenä, yleensä ihan tuoreeltaan. Niin nytkin: kun Noidassa oli elokuun alussa varauksia yhteensä 99 kappaletta, noukin Häxanin mukaani ihan tavallisella tiistai-illan kirjastoreissulla. Kirjaa joku viikko myöhemmin uusiessani kävi kuitenkin ilmi, että joku muukin ruotsintaitoinen dekkarifani oli tajunnut sen, minkä minä jo useampi kirja sitten: Häxaniin oli tullut ensimmäinen varaus. Koska itse olin vasta sivulla 66, oli pakko luovuttaa ja palauttaa kirja kirjastoon. 

Koukuttavan dekkarin tunnistaa kuitenkin siitä, että se on pakko lukea loppuun niin pian kuin mahdollista. Niinpä ruotsinkielisen version palautettuani pyörsin päätökseni kirjojenostolakosta ja ostin Noidan itselleni. Lopulta olin kuitenkin odottanut Fjällbackan uusinta murhaa niin kauan, että melkein sadan ihmisen jono sen ratkaisemiseksi tuntui auttamatta liian pitkältä.

Kun nelivuotias Linnea katoaa kotitilaltaan, nostaa tapaus fjällbackalaisten mieliin kolmekymmentä vuotta sitten tismalleen samalta tilalta kadonneen nelivuotiaan Stellan, joka myöhemmin löytyi läheisestä metsästä murhattuna. Tuolloin sieppauksesta ja taposta tuomittiin kaksi teinityttöä, joista toinen, nykyään kuuluisa näyttelijä Marie Wall, on kuin sattumalta juuri palannut takaisin Fjällbackaan kuvaamaan uusinta elokuvaansa. Mutta Fjällbackassa ei ole ennenkään uskottu sattumiin, eihän?

"Pienessä lammessa erottui paljain silmin vain puunrunko - tuuli tai salama oli varmaan kaatanut sen joskus monta vuotta sitten. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että puun juuret olivat edelleen osittain kiinni maassa. Hän astui rungolle varovasti. Vieläkään ei näkynyt mitään. Pelkkää vettä. Hän käänsi katseensa hitaasti kohti omia jalkojaan. Silloin hän näki hiukset. Punaiset hiukset, jotka huljuivat sameassa vedessä kuin meriheinä."

Jälleen kerran liikutaan läckbergiläiseen tyyliin nykyhetken ohella menneisyydessä: Linnean katoamisen lisäksi seurataan sekä Stellan tapausta 80-luvulla että 1600-luvun noitavainoja. Muuten Läckbergin kymmenes dekkari on edeltäjiään selvästi synkempi, ja sen teemoja ovat ennakkoluulot ja erilaisuus sekä vainoajat ja vainotut - samalla, tutulla vieraan pelolla on tuhoisat seuraukset, oli aika mikä tahansa.

Toisaalta Noita on takuuvarmaa Läckbergiä myös siinä mielessä, että dialogi on paikoin kömpelöä ja naiivia, henkilöhahmot kirjasta toiseen yhtä kliseisiä sekä näiden yksityiselämien käänteet niin ennalta arvattavia, että välillä tekisi mieli muuttua yhdeksi isoksi facepalmiksi. Mutta silti, kummallista kyllä, Läckberg vaan toimii, juuri tällaisena: kun kirjan on saanut käteensä, tekisi heti mieli selvittää murha ja tietää, pääseekö se söpö, liian nuorena leskeksi jäänyt punatukkainen poliisi treffeille sen leikkipuistossa sattumalta tapaamansa naisen kanssa. Näistä ensimmäisestä en kerro sen enempää, mutta tuskin spoilaan kovinkaan paljoa, jos sanon, että pääsee.

torstai 21. syyskuuta 2017

Mitä mieltä Jyväskylästä kaupunkina eli tiedät, että olet jyväskyläläinen kun...



TIEDÄT, ETTÄ OLET JYVÄÄSKYLÄLÄINEN, KUN... 

Jo opiiskeluaikoina humaanistisessa tiedekunnassa puheeseen tarttui selkeä jyvääskylä. Itse et sitä huomaa, mutta Vantaalla asuva sisko kyllä senkin edestä.

Tiedät, että jos lämpömittari näyttää -10 astetta, tarkoittaa se -15 Kuokkalan sillalla ja että tuulikin puhaltaa siellä aina tuplanopeudella.

Se Kortepohjasta Ristikiveen kiertävä joukkoliikenteen kulkuneuvo on linkki, ei bussi eikä todellakaan dösä. Ja pysäkille jäädessä pitää aina muistaa kiittää kuskia, ihan joka kerta ja niin kuin kaikki muutkin.  

Kun haluat makkaraperunoita, pyydät Grilli 21:n tiskiltä taksarin. Kaikilla mausteilla, totta kai.

Tunnet vähintään puolenkymmentä pätkätöitä tekevää opettajaa ja löydät aina juttukumppanin ja vertaistukea, jos haluat päivitellä sitä, miten vaikeaa korkeakoulutettujen on löytää vakituista työpaikkaa Jyväskylästä. Suomen Ateena -ilmausta käytät lähinnä sarkasmina, sillä tiedät, miten paljon kouluissa säästetään kielten oppikirjoista ja kuinka isot opetusryhmät peruskouluissa on.

Olet tottunut siihen, että päästäksesi paikasta A paikkaan B pitää kiivetä vähintään yhdelle mäelle. (Mutta kaupungin uimarantoihin olet kyllä yleisesti ottaen tyytyväinen.)

Viskarin ja eskarin jälkeen lähetät lapsesi epulle. Ja sitä seuraavana vuonna topulle.

Innostut niin jokaisesta kaupunkiin rantautuvasta ketjuravintolasta tai uudesta vaateliikkeestä kuin pienemmästä ravintolauutuudestakin: Fafa'siin et ehkä päässyt ensimmäisen parin viikon aikana, koska jonot, mutta Hennesin Homessa pyörähdit kyllä heti avajaispäivänä. Tiedät myös, että Lutakon Le Qulkuri on tämän hetken the place to be. 

Sinulla on vahva mielipide elokuun ensimmäisestä viikonlopusta, jolloin joko pakenet kaupungista mökin rauhaan tai suuntaat rallipassi kaulassa keskustan terasseille.

Kun Semmarit esiintyy jossain, tiedät, että paikalla on aina puoli kaupunkia ja vähintään parikymmentä kaveria.

Fiilistelet muun muassa Rivaa, Ommellista ja Melli Ecodesignia. Makeiden printtien lisäksi on aika hieno juttu, jos merkki tulee Jyväskylästä. 

Koska julkkiksiin törmääminen näillä leveysasteilla on sen verran harvinaista herkkua, saa paikalliseen The Voice of Finland -kilpailijaan törmääminen aina vähän innostumaan - puhumattakaan niistä kerroista, kun on kaupungilla törmännyt Matti Nykäseen. 


Toissa viikolla vähintään parikymmentä ystävääni jakoi Facebookissa Kalevauva.fin vasta julkaistun Mitä mieltä Jyväskylästä kaupunkina? -musiikkivideon ja kommentoi sitä innoissaan. Minkäs teet, me nyt vaan olemme aika ylpeitä tästä kaupungista, jonne aika moni minunkin kaveripiiristäni on päätynyt nimenomaan huuhaahumanismin houkuttelemana.