keskiviikko 23. elokuuta 2017

Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä

 "Nainen nojautuu eteenpäin lämmittääkseen poikaa omalla kehollaan, avaa takkinsa peittääkseen heidät molemmat, ja takin liepeet imevät tiellä olevaa vettä. Hän suukottaa poikaa ja anelee tätä heräämään. Heidät ympäröinyt keltainen valo kutistuu kapeaksi juovaksi: auto peruuttaa kadulla. Moottori varoittavasti ulvahtaen auto peruuttaa ja kääntyy vaivalloisesti ympäri kapealla kadulla ja naarmuttaa kiireessä yhtä kadun varressa kasvavaa vuorivaahteraa.
     Sitten on pimeää."


Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä (I let you go, 2014. suom. Päivi Pouttu-Delière)
Gummerus, 418 sivua. 


Sinä marraskuisena iltana, jona äiti ihan vain sekunniksi päästää irti viisivuotiaan Jacobin villalapasesta, on sumuista, sateista ja pimeää. Vain muutaman sadan metrin päässä näkyy punatiilisen kotitalon valot - ihan kohta he kaatavat lasiin maitoa, katsovat televisiota ja syövät kalapuikkoja iltaruuaksi. Yhtäkkiä jostain pimeydestä ilmestyy auto ja kaikki on ohi silmänräpäyksessä. Jacobin ruumiin luokse rynnätessään näkyvät enää takavalot auton kiihdyttäessä pois paikalta. 

"Millainen kuski jättää lapsen kuolemaan kadulle, pysähtymättä, yrittämättä auttaa?" kyselee rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen. Viikkojen tutkimuksista huolimatta he huomaavat kuitenkin ajautuvansa umpikujaan, ja lopulta liikennepakotutkinta päätetään sulkea. 

Samaan aikaan poikansa menettänyt Jenna Gray pakkaa mukaansa koko entisen elämänsä, hyppää bussiin ja päätyy lopulta Walesiin, syrjäiseen Penfachin kylään, jossa aallot iskevät karuihin kallioihin ja rannan hiekkaan voi kirjoittaa viestejä vuoroveden vietäviksi. Mutta vaikka hän kuinka yrittää jättää menneisyytensä taakseen, ei muisto sateisesta marraskuun illasta jätä häntä rauhaan. 

Viime kuussa kirjoitin, kuinka viime aikoina on tuntunut vähän turhan raskaalta lukea kirjoja lapsensa menettäneistä äideistä tai äidittömistä lapsista. Claire Macintoshin Annoin sinun mennä on kuitenkin lopulta ihan jotain muuta kuin mitä takakansi ja kirjan ensimmäinen puolikas antavat ymmärtää.

"Väsymys ottaa minusta vallan, ja käperryn palloksi, kiedon käsivarret polvieni ympärille ja paina kasvoni farkkujen karkeaa denimkangasta vasten. Vaikka tiedän sen tulevan, tunteiden hyöky valtaa minut ja purkautuu ilmoille sellaisella voimalla, että pystyn hädin tuskin hengittämään. Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se onkin riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan  pysty antamaan sitä itselleni anteeksi."

Annoin sinun mennä on vähän kuin sekoitus Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä, Paula Hawkinsin bestsellereitä ja viime vuoden dekkaritapausta Jääkaksosia: jos pidit näistä kirjoista, ihastut varmasti myös Claire Macintoshiin. Aika moni tuntuu ihastuneenkin; yksistään Briteissä kirjaa on myyty yli 600 000 kappaletta ja suomeksi ilmestyttyään Annoin sinun mennä on puhuttanut blogeissa ja lehdissä ja kerännyt kirjastoihin ihan uskomattomat varausjonot

Macintoshin trillerin keskeisintä juonenkäännettä on kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen nerokkaimmista ja ainakin minut se onnistui yllättämään täysin. Jalat alta -käänteen jälkeen Macintosh sortuu kuitenkin sen verran moneen dekkarikliseeseen, ennalta-arvattavuuteen sekä epäuskottavaan juonenkäänteeseen, että aivan täyden kympin dekkariksi Annoin sinun mennä ei yllä. Mutta onneksi kasi puolikin on ihan hyvä arvosana. 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.


Lauantaiaamuna työkaveri päivitti Facebookiin yhden lempparikohdistani Tove Janssonin muumikirjoista:

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu. Lähtö tulee hypyn lailla! Yhtäkkiä kaikki on muuttunut, eikä lähtijä saa hukata minuuttiakaan, hän nyhtää teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estellä häntä taikka tulla mitään utelemaan."

Yeah right, ajattelin, kun sääennustus lupasi viikonlopulle pariakymmentä astetta: pakkasimme lauantaiaamuna mukaan lyhythihaiset, uikkarit ja bikinit sekä kumpparit ihan vaan navettatöitä varten ja suuntasimme kohti mummolaa. Mutta niin vain illalla jouduttiin kantamaan vierashuoneeseen se joskus loppukeväästä varastoon viety lisäpatteri ja vetämään yöksi jalkoihin villasukat. Ne mukaan pakkaamani bikinit ja uimahousutkin jäivät käyttämättä, totta kai. Yksi pihan koivuistakin oli jo ihan keltainen.

Että pakko kai se on myöntää, että syksy on jo ihan nurkan takana; ainakin me ajoimme tänään takaisin kotiin takakontti täynnä mustikoita, vadelmia, viinimarjoja, lehtikaalia, perunoita sekä sipuleita. 

torstai 17. elokuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol IV.


Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten olin nainen, jolla on suunnitelma. 


5.11.1995

Isona haluaisin ympärilleni monta ihailijaa, joiden sydän sitten murtuisi, kun en huolisi heistä. Tällä hetkellä minulla ei kyllä ole kuin yksi ihailija. Tuomas. Valitettavasti en enää ole tippaakaan ihastunut häneen. Hän on niin tylsä. Minä haluaisin äksöniä. Toimintaa! Seikkailuja! Romantiikkaa! En välitä tylsistä pojista. Haluaisin ensin antaa viidet rukkaset ja sitten romanttisen kosinnan jälkeen mennä naimisiin komean miehen kanssa. Haluaisin viisi lasta. 4 poikaa ja 1 tytön. Ja dalmatialaisen. Haluaisin perhepäivähoitajaksi tai lähestyssaarnaajaksi. Nyt kyllä haluaisin eniten omaa huonetta.


Olisi jotenkin tosi ihana sanoa, että totuus on tarua ihmeellisempään,
mutta tässä tapauksessa ei kyllä ole.

maanantai 14. elokuuta 2017

Elämäni ensimmäiset Baby showerit.


Yksi asia, mikä molempien poikieni odotuksista on jäänyt harmittamaan, on, etten koskaan saanut baby showereita. Poika R:n odotusaikana melkein seitsemän vuotta sitten koko ilmiö oli vielä niin uusi, ettei vauvakutsuista Suomessa juuri edes puhuttu - ihan niin kuin ei monesta muustakaan odotusajan jutusta. Kun sitten raskaustestiin reilut kaksi vuotta sitten vihdoin piirtyivät ne kauan odotetut kaksi viivaa, päätin, että tällä kertaa ja tässä raskaudessa haluan vauvan lisäksi kaiken muunkin: ihan oikean raskauskuvauksen niiden muutaman esikoisen odotusaikana napatun pokkarikuvan tilalle, odotusmekon, jota en ensimmäisessä raskaudessa raaskinut itselleni ostaa ja ennen kaikkea vauvakutsut viireineen ja vaippakakkuineen. Jostain syystä en ehkä kuitenkaan osannut esittää toivettani baby showereista tarpeeksi painokkaasti, tarpeeksi monelle ja tarpeeksi aikaisin - ja sitten Pikkuvelikin päätti syntyä viisi viikkoa ennen aikojaan. Vauvan kanssa kotiuduttuani suunnittelin järjestäväni juhlat itse, vähän jälkikäteen tosin, mutta sitten iski rs-virus, jouduimme taas palaamaan sairaalaan ja uusi arki piti opetella uudelleen alusta. Yhtäkkiä olikin jo kevät, melkein kesä, ja vauvakutsujen järjestäminen itse itselleen ja niin jälkijunassa alkoi tuntua vähän tyhmältä. Kun eihän se nyt niin oikeasti mene ja enhän minä ole järjestänyt itselleni synttäreitäkään yli kahteenkymmeneen vuoteen. Olisi pitänyt, kaikesta huolimatta.

Siksi olikin erityisen ihana päästä viime lauantaina järjestämään ikimuistoisia vauvakutsuja esikoistaan odottavalle ystävälleni. Jo toukokuussa sovimme päivän ja pitkin kesää pohdimme Facebookissa tarjottavia, kattausta ja ohjelmaa, ja kun pahaa aavistamaton päivänsankari puolen päivän jälkeen saapui kotiin hotelliaamiaiselta valmiina lähtemään mökkireissulle, olimmekin me muuttaneet koko asunnon yhdeksi isoksi vauvakuplaksi. Mökkireissun sijaan kilauteltiin, halailtiin, arvuuteltiin vauvakuvia ja pelattiin aliasta, vähän myös liikututtiin sekä syötiin useampi lautasellinen ihan jokainen. Oli jotenkin erityisen ihana päästä fiilistelemään ystävän raskautta ja vauvaa, arvuutella nimeä ja syntymäpäivää, muistella samalla omia odotuksia ja herkutella samalla ihan älyttömän hyvällä kreikkalaisella voileipäkakulla.

Kotimatkalla autossa istuessani mietin, että minulle yllätysjuhlissa parasta on lopulta juuri tämä, niiden järjestäminen. Että keksii idean ja saa aikataulusählingeistä, päällekkäisistä menoista, lapsista ja töistä huolimatta aikaan ikimuistoisen päivän niin päivänsankarille kuin itselleenkin. Että huomion keskipisteenä olemisen sijaan voi puhallella ilmapalloja, ottaa valokuvia, varata pakohuonepelin tai ravintolapöydän ja huutaa yhteisestä merkistä "Yllätys!". Ja että saa koolle hyvän porukan, oli se sitten oma kaveriporukka tai joukko ystävän ystäviä, joiden niidenkin kanssa juttua riittäisi helposti iltaan asti.

Mutta kun seuraavan kerran mietin, järjestänkö itselleni juhlat vai en, niin lupaan järjestää. Vaikka sitten ne synttärit seuraavien pyöreiden vuosien kunniaksi.

lauantai 12. elokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

"Toisaalta haluan antaa jotakin todellista kaikille niille naisille, jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen kuin minä. Haluan kertoa, että kun maailman läheisin ihminen paljastuukin petturiksi, sitä kuvittelee tulevansa hulluksi. Juuri uskottomuuden aiheuttama suru saa olon niin kaistapäiseksi, että ihminen pelkää menettäväsnä järkensä kokonaan. Haluan kertoa, että vaikka ihminen putoaisi tuhannen metrin korkeudesta suoraan suruun , hän selviytyy. Sitä kuvittelee kuolevansa, mutta ei kuolekaan. Minun on hoettava sitä itsellen satoja kertoja. Kaikesta selviää jollakin kummallisella tavalla. Vaikka matkan varrella kuolisi monta kertaa."


Martina Haag: Olin niin varma meistä (Det är något som inte stämmer, 2015. suom. Riie Heikkilä)
Atena , 212 sivua.


Jostain syystä olen viime aikoina lukenut erityisen paljon juuri nyt pinnalla olevia, kirjakauppojen mainoksissa ja naistenlehdissä hypetettyjä vuoden kirjatapauksia, joita kirjaston varausjonossa on saanut helposti odotella kuukausia: pitkän jonotuksen jälkeen olen kantanut kotiin muun muassa Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvän naapurin, Samuel Björkin Yölinnun ja Claire MacIntoshin Annoin sinun mennä. Siitä samasta muutaman kuukauden jonosta sain kahdeksi viikoksi myös Martina Haagin bestsellerin Olin niin varma meistä.

Pääsiäisenä mökillä Petra huomaa Andersin sängyn vieressä yöpöydälle unohtuneen kynttilänjalan. Yrityksistä huolimatta Petra ei pääse asiasta yli. Ehkä mökillä on ollut sähkökatkos, hän yrittää järkeillä itselleen, tai sitten Anders on vain syystä tai toisesta päättänyt polttaa kynttilää mökillä ollessaan. Yksin. Ollessaan yksin mökillä, kuinkas muutenkaan. Sillä eihän yksi kynttilänjalka oudossa paikassa välttämättä ole kuin yksi kynttilänjalka oudossa paikassa, eihän?

Tuosta kynttilänjalasta alkaa kuitenkin tapahtumaketju, jonka seurauksena kirjailija Petra Wallin ja tv-persoona Anders Wallin eivät enää yhtäkkiä olekaan Petra ja Anders, unelmapari, jonka ei pitänyt koskaan erota. Olin niin varma meistä asettaa lukijansa Petran olkapäälle seuraamaan jokaista askelta ensimmäisestä epäilystä tietoon toisesta naisesta ja lopulta unelmaperheen hajoamiseen ja erämaamökkiin keskelle ei-mitään, jossa Petra kirjoittaa kriisiään kirjaksi. Viisitoista yhteistä vuotta, kesämökki, koira ja kaksi pientä poikaa: kaiken sen piti kestää ikuisesti, siitä Petra oli niin varma.

"Minulla on ikävä sitä kuinka hän soitti musiikkia aivan liian kovalla laittaessaan ruokaa keittiössä niin että puhuminen kävi mahdottomaksi. Minulla on ikävä sitä, kuinka kovasti hän ilahtui maistaessaan ensimmäistä haarukallista itse tekemäänsä pastakastiketta tai haukatessaan juuri paistamaansa hampurilaista ja todetessaan ne herkullisiksi. Minulla on ikävä elämäämme sellaisena kuin se oli. Minulla on ikävä kaikkea.
   En kuitenkaan kerro sitä Nisselle. Sanon vain:
   - Toisinaan."

Vaikka Olin niin varma meistä onkin fiktiota, kirjoittaa Martina Haag myös omasta erosurustaan: vuosi ennen kirjan ilmestymistä hän tuli itse jätetyksi kahdeksantoista vuoden ja neljän lapsen jälkeen.

Martina Haagin bestseller on uskomattoman nopealukuinen ja sillä hetkellä sekä viihdyttävä, koskettava että koukuttavakin, mutta kun muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen yritän saada siitä jotain sanottua, on pakko turvautua Googlen apuun: juoni ja itse asiassa koko kirja on totaalisesti pyyhkiytynyt muististani.  Itse asiassa sama on käynyt useamman muunkin kansanvälisen bestsellerin ja vuoden kirjatapauksen kanssa: vaikka kirja sillä hetkellä on tuntunut hyvältä, edes ihan hyvältä, ei sitä muutaman kuukauden kuluttua edes muista lukeneensa. Siksipä:


Jos olet viime aikoina lukenut jonkun erityisen mieleenpainuvan kirjan, 
niin suosittele sitä kommenttiboksissa!

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Uusi arki ja yksi tuhottu kirja.


Maaliskuun alussa päätin panostaa itseeni ihan kunnolla: vaikka olin piipahtanut kirjakauppaan ostamaan synttärilahjaa kaverin tytölle, kiikutin kotiin myös Keri Smithin Wreck this journalin ihan vain minua itseäni varten. Pitkin välillä aika raskasta kevättä leikkasin, liimasin, sotkin ja söhersin, piirtelin ja kirjoitin ja koukutuin lopulta ihan totaalisesti Keri Smithin kirjaan. Kun stressasi erityisen paljon, tussien esiin kaivaminen helpotti heti. Mutta sitä mukaan kun auringonpaiste lisääntyi, unohtui myös Keri Smith. Se kyllä edelleen nökötti olohuoneen kirjapinossa, mutta pariin kuukauteen en koskenut kirjaan ollenkaan.

Kunnes alkoi arki - ja rytinällä. Sen lisäksi, että puolentoista vuoden aikana vain muutaman kerran mummon hoidettavana ollut Pikkuveli piti yhtäkkiä jättää koko päiväksi päiväkotiin, piti myös minun vetää koko päiväksi päälle farkut ja sifonkipaita, puhua sujuvaa englantia ja käyttää opetuksessa hyödyksi niin pedanettiä, quizletiä ja puppet palsia. Stressasi. 

Ja sitten löysin taas Keri Smithin ja tuhoamisintoni. Oikeasti, parempaa terapiaa ei reilulla kympillä ole mahdollista edes saada.

Siitä se ajatus sitten lähti, ja päätin tuhota samalla myös syksyksi töihin ostamani mustan kalenterin. Jos ei muuta, niin töihin paluu ja uusi arki tuntuivat ainakin vähän vähemmän kaoottisilta, kun laukkuun sai sujauttaa kalenterillisen voimalauseita. 

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Äitiysloman viimeinen.


Täydellisessä blogissa kuuluisi nyt muistella haikeana kotona viettämääni vuotta ja kuutta kuukautta, joina opin downshiftaamaan, olin paikalla todistamassa kaikkia vauvasta taaperoksi kasvaneen kuopuksen kehityksen merkkipaaluja, matkustin vauva Manducassa keikkuen mutta ehdin myös hyggeillä kotona villasukat jalassa ja laitoin, tietenkin, kansioihin myös kaikki ne kehittämäni viisisataa valokuvaa. Ja niin sen olisin toivonut menevänkin, äitiyslomani nimittäin. Mutta sitten tapahtui elämä.

Sen sijaan puoleentoista vuoteen mahtui yksi viisi viikkoa ennen aikojaan syntynyt Pikkuveli sekä yllättäen jatkunut sairaala-aika, miehen raju keuhkokuume, yhteensä yli kuusi kuukautta kestänyt putkiremontti sekä elämäni suurimmat terveyshuolet ja synkin ajanjakso. Siinä sivussa käsistä lipsahti myös sekä haaveilemani työpaikka että asuntokin. Useamman kerran kirosin koko maailman ja toivoin, että edes joku asia olisi mennyt vähän helpomman kautta.

Onneksi oli ystävät.

Siksi tuntuikin siltä, että juuri tämän porukan kanssa haluan viettää äitiysloman viimeisen päivän viimeisen illan, sytyttää grilliin tulet ja pitää vielä yhdet nyyttärit. Facebook-kutsulla sainkin onneksi paikalle ison joukon ihmisiä, joiden ansiosta kuluneeseen kotiaikaan on itkun lisäksi kuulunut myös paljon naurua, perjantairetkiä, museoreissuja, hitaita (tai niin hitaita kuin ne nyt lasten kanssa ovat) lounaita, puistossa salaa syötyjä kollektiivisia suklaalevyjä, koko päivän mittaisiksi venyneitä kahvitteluja, seuranhakuryhmään laitettuja puistotreffikutsuja sekä kerralla kahdellekymmenelle henkilölle tehtyjä kasvissosekeittokattilallisia. Kiitos teille niistä ja kaikesta muustakin.

Ensi viikolla meillä alkaa siis uudenlainen arki ja rytinällä alkaakin: poika R aloittaa esikoulun, Pikkuveli päiväkodin ja minä uudessa työpaikassa ja ensimmäiselle neljälle viikolle on miehen kalenteriin jo kirjattu sekä yksi työreissu Helsinkiin että vähän pidempi konferenssimatka Osloon. Pitäkää peukkuja, että selvitään hengissä!

torstai 3. elokuuta 2017

Kuukauden vege: Munakoiso-kesäkurpitsapasta


Elokuun kasvispastan ohje löytyi alun perin Maku.fi-sivustolta sekä vähän muokattuna Eat, play, love -blogista.


MUNAKOISO-KESÄKURPITSAPASTA

kesäkurpitsa
munakoiso
oliiviöljyä
kuivattua rosmariinia
suolaa
paprikajauhetta
mustapippuria
viitisen desiä täysjyväpastaa
1 dl auringonkukansiemeniä
3 rkl pestoa
parmesaania
tuoreita yrttejä maun mukaan


Valmista ensin paahdetut kasvikset. Pese ja paloittele munakoiso ja kesäkurpitsa noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Levitä palat uunipellille leivinpaperille ja ripottele päälle oliiviöljyä sekä paprikajauhetta, rosmariinia ja mustapippuria. Paahda kasvisviipaleita 225-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes ne pehmenevät ja saavat hieman väriä pintaan. 

Paahda auringonkukansiemenet keskilämmöllä kuivalla paistinpannulla. Älä polta, siementen on tarkoitus vain paahtua ja ruskistua hieman. Halutessasi voit lisätä siemenet pastan joukkoon myös ilman paahtamista.

Keitä pasta al denteksi hyvin suolatussa vedessä. Valuta pasta ja lisää paistinpannulle auringonkukansiementen, peston ja paahdettujen kasvisten kanssa. 

Mausta parmesaanilla, mustapippurilla, suolalla ja tuoreilla yrteillä.



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol III.


"Ei kai toi oikeasti ole SE?" kysyi mies, kun nostin tuoreimman päiväkirjani viimeisen aukeaman välistä esiin haalistuneen leffalipun sekä kokoon taitellun Finnkinon popparirasian, jossa yhä edelleen oli hento popcornin tuoksu. No, olihan se. Kun ensimmäisillä virallisilla treffeillämme päädyimme katsomaan Matrixia, pyysin tuota vielä viimevuotista Ilosaarirock-ranneketta kädessään pitänyttä poikaa pitämään hetken ostamaani popparirasiaa, jotta itse saisin levittäydyttyä rauhassa paikalleni. Kun se ei heti tarjonnutkaan rasiaa takaisin - kohtelias kun oli -, päätin ihan piruuttani testata, miten pitkään se sitä pitelee. Kävi ilmi, että koko leffan, vaikkei se itse niitä juuri edes kehdannut maistella. Elokuvan loputtua suuntasimme vielä terassille ja nauroimme yhdessä koko jutulle. Ja vain vartti siitä, kun olin myöhemmin hypännyt omaan bussiini, se jo tekstasi.

Pitäisi käydä useammin leffassa. Edellisestä kerrasta kun on jo kolmisen vuotta ja tuosta Matrixistäkin yli neljätoista. 


Säilyttääkö joku muu leffalippuja, lentolippuja, festarirannekkeita tai peräti popparirasioita vai olenko ihan ainut?

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

"Minä en näe sinua, minulta on otettu silmät pois. Oli kolme syytä elää ja sinä olit niistä yksi ja niitä kahta muuta ei koskaan ollutkaan. Sinun tuolisi on tyhjä, minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi kanssa, koska ne ovat ainoat pesemättömät jäljellä sinusta, kaikki muu on pesty niin kuin sinun ruumiisi, pesty sinut pois, ja vanhoista puvuista, joita kaappi roikuttaa sisällään, on sinun tuoksusi kulunut jo ja vaihtunut kaapin tuoksuun. Minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi ja pyjamasi kanssa, ja jos ei ole kolmea, sen yhden poisottaminen vie aivan kaiken."


Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (2106)
Atena, 342 sivua.


Kirjoja, jotka olen alun perin lainannut vain ja ainoastaan kauniin nimen perusteella: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Kunpa joku odottaisi minua jossain. Niin ja nyt myös: Kolme syytä elää.

Nuoruudessaan kotirouva Helmiä ja tämän konttorinjohtajamiehen sihteeriä Kerttua yhdisti yksi asia: Helmin mies Lauri, jota molemmat naiset rakastivat. Kun Kerttu sitten melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin, vanhentuneena mutta silti jollain oudolla tavalla edelleen samana, istahtaa yllättäen kahvilassa Helmin pöytään, joutuvat naiset kohtaamaan asiat, joita he 50-luvulla oppivat katsomaan ohi.

"Menin pesemään kädet. Vihreä Palmolive tuoksui samalta kuin aina ennenkin. Pesin käsistä pois aseman odotushallin ja Volvon ratin ja järvenrannan ja metsät ja pellot ja tienvarret ja etusormessa olevan kuivuneen veritahran, kunnes ne olivat varmasti puhtaat. Samalla katselin peilistä itseäni. Miltä näytti nainen, jonka aviomies on rakastunut toiseen.
     Ei miltään."

Helmin ja Kertun kahdessa eri ajassa ja kahdella eri äänellä kerrotun tarinan ohella seurataan saman kerrostalon toisessa asunnossa asuvan Tomin kipuilua avioeron ja viikonloppuisyyden keskellä, mutta ainakin minulle Tomin osuus kirjassa jää jotenkin irralliseksi, ontoksi. 

Kolme syytä elää on helsinkiläisen Tiina Lifländerin esikoisromaani. Se on osa-aikainen aikamatka 50-luvulle, viipyilevä, hauras, vähäeleinen ja sinisävyinen tarina rohkeudesta ja pelkuruudesta, yksinäisyydestä ja ylpeydestä. Siinä on vähän Tommi Kinnusta ja pikkuisen enemmän Inka Nousiaista ja Laura Lähteenmäkeä mutta ennen kaikkea olohuoneessa kiliseviä neulepuikkoja, harvemmin kuin kerran vuodessa käyviä aikuisia lapsia ja Kotilieden ohjeella leivottuja kuumia voileipiä, jotka haluaisi jakaa jonkun kanssa. Mikään pakkolukeahetiloppuun-kirja tämä ei sen sijaan ole; ennemminkin kirjan tunnelmaa ja haikeutta haluaa maistella vähän kerrallaan, joka sivusta kunnolla nauttien. Jos jotain kirjaa voisi suositella pimeneviin syysiltoihin, niin ehdottomasti tätä.

Mutta sitten toisaalta, lopuksi. Kirjoja, joiden viimeisten sivujen viimeisten lauseiden jälkeen on tullut tunne, että eihän tämä nyt oikeasti voi tähän loppua, ei näin: Rakas Poona, Varoitus ja Anna minun rakastaa enemmän. Niin ja nyt myös: Kolme syytä elää.

"Joku voisi miettiä, että eikö minussa ollut yhtään ylpeyttä, mutta en ajatellut sitä enää niin, en ollut ajatellut pitkään aikaan. Olin Volvon ratissa ymmärtänyt, että oli vaihtoehtoja ja minun tarvitsi vain valita. Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja."

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

15 kuvaa Helsingistä ja tarinat niiden takaa.

Reilu viikko sitten ajoimme koko porukka Helsinkiin viettämään pikkusiskoni syntymäpäivää. Kahden päivän aikana kameran muistikortille tallentuivat muun muassa nämä kuvat.


Koska sunnuntaiksi oli luvattu pelkkää aurinkoa ja parikymmentä astetta lämmintä, jätimme Kehä III:n sisäpuolelle saavuttuamme auton pikaisesti parkkiin ja suuntasimme Linnanmäelle aika monen sadan muun kanssa. Vekkulan jono oli varttitunnin luokkaa, mutta vuoristorataan pääsi viidessä minuutissa.


Lintsin ilmaislaitteet ovat ehkä mahtavin juttu vähään aikaan ja riittivät Vekkulan ohella kuusivuotiaalle ihan täysin. Kuvan ulkopuolella puolitoistavuotias Pikkuveli itki katkerasti isoveljen huvittelua seuratessaan.


Onni oli kuitenkin alle 140-senttinen isoveli, jonka kanssa pääsi minikaruselliin useamman kerran.


Sushibuffet, mikä nerokas ratkaisu siihen, että lasten on saatava ruokaa nyt heti mutta äiti taas himoitsee lohinigireitä ja inkivääriä. Muun muassa tällaisen lautasellisen sai kerättyä Tikkurilan Hao Kingissä.


Kun hotellihuoneen ikkunasta oikein tarkasti tiiraili, saattoi nähdä puiston, jossa istuimme sunnuntai-iltana isolla porukalla piknikillä maistelemassa kakkuja ja juhlistamassa taas vuotta vanhempaa pikkusiskoani.

Kuusivuotiaan ainoa toive Helsinki-päivää varten oli päästä ajamaan raitiovaunulla. Niinpä hyppäsimme Aleksanterinkadulla ensimmäiseen ratikkaan ja ajoimme muutaman pysäkinvälin Tuomiokirkolle. 



Ja sitten taivas repesi.


Kiilan lounaalta valitsimme paahdettua lohta, kana-vuohenjuustosalaattia ja Kiilan kanaburgerin sekä Pikkuveljelle salaattipöydästä perunavuohenjuustokeittoa.



Koska satoi, vaihtui maanantain Korkeasaari-suunnitelma tällä(kin) kertaa Kaupunginmuseon Lasten kaupunkiin. Kieltämättä vähän harmitti, mutta onneksi vain siihen asti, kun huomasimme, että yläkerrassa oli nyt mahdollista päästä laulamaan laulukoe ja saada siitä arvosana ja että Espoossa asuva äitikaverini lapsineen oli, ihan sattumalta, myöskin päättänyt, että maanantai jos mikä on sopiva museopäivä.


Kun päivän lopuksi kännykän askelmittari näytti viittätoista tuhatta askelta, lupasin koko reissun kävelleelle kuusivuotiaalle iltapalaksi jäätelön. Tyytyväisenä se istahti Jaffa-tuutti kädessään tämän graffitin alle ennen, kuin hipsittiin vieressä olevalle hotellille lepuuttamaan jalkojamme.