perjantai 28. huhtikuuta 2017

Mitä kuuluu asuntohaaveille?


Meidän parhaat naapurisuhteet on luotu saunan lauteilla. Kun ensimmäisen kerran innostuin lähtemään uuden taloyhtiömme naisten saunaporukkaan, odotin esikoistani raskausviikolla 40+1. Laskettua aikaa kysyttäessä puhisin, että "eilen", ja yläkerran rouvat lupasivat heittää sellaiset löylyt, ettei minun enää seuraavana keskiviikkona tarvitsisi kammeta mahani kanssa saunaan. Muutaman tunnin kuluttua supistukset sitten vihdoin alkoivatkin ja puoli kolmelta lähdimme kohti sairaalaa.

Että juuri siksi tämän ensimmäisen oman kodin laittaminen myyntiin olikin niin haikeaa: tänne on kannettu synnytyslaitokselta molemmat pojat ja täällä ne molemmat ovat myös ottaneet ensimmäiset, haparoivat askeleensa. Reilun kuuden vuoden aikana pöytään on katettu brunssia ja synttärikakkuja, ylimääräinen lautanen yllättäen ruoka-aikaan kylään ilmestyneelle kaverille ja kaapin pohjalta löytyneet suklaan jämät sekä pullo punaviiniä, kun on päätettykin istua siskon kanssa pöydän ääressä vähän pidempään. On juhlittu Halloweenia, hääpäiviä, tuoretta tohtoria ja välillä haettu lähipizzeriasta pizzaa ihan vaan rehelliseen maanantaiangstiin. Tutustuttu niihin naapureihin, saunottu melkein kuusi vuotta yhdessä sillä samalla naisporukalla, remontoitu pikku hiljaa ja kotiuduttu.

Kaikista ihanista muistoista huolimatta me tarvitsemme kuitenkin yhden huoneen lisää sekä keittiön, jonne vieraita voisi kutsua kerralla vielä isomman joukon. Ja sitten sellainen löytyikin, ihan kadun toiselta puolelta, meidän tutun lähikauppamme vierestä ja toivomaltamme koulualueelta: asunto, jossa olisi omat huoneet molemmille pojille ja niin hyvä pohjaratkaisu, että remontoimalla siitä saisi juuri sellaisen, mitä olimme toivoneetkin. Laskettiin rahat ja tehtiin tarjous, ja sitten toinen. 

Parin viikon aikana käytiin useamman kerran koputtelemassa asunnon seiniä ja mittaamassa sohvan ja keittiönpöydän paikkoja ja tehtiin vielä kolmaskin tarjous. Lopulta myyjän pyynnin ja meidän tarjouksemme välille jäi enää viisi tonnia. Laskettiin rahat vielä kerran, mutta kahden pätkätyöläisen säästöillä oltiin jo kipurajoilla eikä myyjäkään suostunut tinkimään pyynnistään. Viime viikolla asunto sitten löysi uudet omistajat jostain muusta kuin meidän perheestä.

Että tällaista kuuluu meidän asuntohaaveille, kun sitä niin monet ovat viime aikoina kyselleet: oli neliö, jonka kovasti olisimme halunneet mutta jota emme sitten saaneetkaan, ja kolmio, jota emme vielä ole myyneet emmekä juuri nyt edes aktiivisesti ole myymässä.

Olisi ollut niin kiva kirjoittaa postaus otsikolla Joskus asiat vaan menevät juuri niin kuin pitääkin, palkata remonttifirma, valita maalit, keittiönkaapit ja lattiamateriaali ja tilata vihdoin se kauan himoitsemani kahdeksan hengen ruokapöytä, jonka ympärillä olisi tarpeeksi eriparituoleja isommallekin ystäväporukalle. Sen sijaan olen selaillut IKEAn sivuilta kerrossänkyjä. Ihan kivoja kai nekin on.

2 kommenttia:

  1. Harmi ettei uusi asunto tullut sieltä, mutta vielähän te mahdutte viihtyisään nykyasuntoon! Asioilla on paikkansa, löydätte varmaan jotain kivaa ja teille sopivaa. Ja kolmiossakin mahtuu vanhemmat ja kaksi lasta asumaan ihan hyvin. Tsemppiä asunnon etsintään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä <3! Harmittaa kieltämättä, sillä tältä alueelta isoja asuntoja tulee myyntiin melko harvoin. Mutta toisaalta päätettiin, ettemme mene kipurajan yli ja siinä pysymme.

      Ja kolmioon kyllä mahtuu, minikolmioonkin. Oikeastaan en edes tiedä, onko tämä ahtaudentuntu oikeasti edes ahtaudentuntua vai ihan vaan seurausta siitä, että useamman kerran viikossa saan vastata myös kysymykseen siitä, "miten te oikein mahdutte niin pieneen asuntoon?" - ihan koska monella kaveripiirissä alkaa jo oletuksena olla se vähintään sata neliötä.

      Poista