maanantai 31. heinäkuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol III.


"Ei kai toi oikeasti ole SE?" kysyi mies, kun nostin tuoreimman päiväkirjani viimeisen aukeaman välistä esiin haalistuneen leffalipun sekä kokoon taitellun Finnkinon popparirasian, jossa yhä edelleen oli hento popcornin tuoksu. No, olihan se. Kun ensimmäisillä virallisilla treffeillämme päädyimme katsomaan Matrixia, pyysin tuota vielä viimevuotista Ilosaarirock-ranneketta kädessään pitänyttä poikaa pitämään hetken ostamaani popparirasiaa, jotta itse saisin levittäydyttyä rauhassa paikalleni. Kun se ei heti tarjonnutkaan rasiaa takaisin - kohtelias kun oli -, päätin ihan piruuttani testata, miten pitkään se sitä pitelee. Kävi ilmi, että koko leffan, vaikkei se itse niitä juuri edes kehdannut maistella. Elokuvan loputtua suuntasimme vielä terassille ja nauroimme yhdessä koko jutulle. Ja vain vartti siitä, kun olin myöhemmin hypännyt omaan bussiini, se jo tekstasi.

Pitäisi käydä useammin leffassa. Edellisestä kerrasta kun on jo kolmisen vuotta ja tuosta Matrixistäkin yli neljätoista. 


Säilyttääkö joku muu leffalippuja, lentolippuja, festarirannekkeita tai peräti popparirasioita vai olenko ihan ainut?

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

"Minä en näe sinua, minulta on otettu silmät pois. Oli kolme syytä elää ja sinä olit niistä yksi ja niitä kahta muuta ei koskaan ollutkaan. Sinun tuolisi on tyhjä, minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi kanssa, koska ne ovat ainoat pesemättömät jäljellä sinusta, kaikki muu on pesty niin kuin sinun ruumiisi, pesty sinut pois, ja vanhoista puvuista, joita kaappi roikuttaa sisällään, on sinun tuoksusi kulunut jo ja vaihtunut kaapin tuoksuun. Minä nukun sinun aluspaitasi ja villatakkisi ja pyjamasi kanssa, ja jos ei ole kolmea, sen yhden poisottaminen vie aivan kaiken."


Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (2106)
Atena, 342 sivua.


Kirjoja, jotka olen alun perin lainannut vain ja ainoastaan kauniin nimen perusteella: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Kunpa joku odottaisi minua jossain. Niin ja nyt myös: Kolme syytä elää.

Nuoruudessaan kotirouva Helmiä ja tämän konttorinjohtajamiehen sihteeriä Kerttua yhdisti yksi asia: Helmin mies Lauri, jota molemmat naiset rakastivat. Kun Kerttu sitten melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin, vanhentuneena mutta silti jollain oudolla tavalla edelleen samana, istahtaa yllättäen kahvilassa Helmin pöytään, joutuvat naiset kohtaamaan asiat, joita he 50-luvulla oppivat katsomaan ohi.

"Menin pesemään kädet. Vihreä Palmolive tuoksui samalta kuin aina ennenkin. Pesin käsistä pois aseman odotushallin ja Volvon ratin ja järvenrannan ja metsät ja pellot ja tienvarret ja etusormessa olevan kuivuneen veritahran, kunnes ne olivat varmasti puhtaat. Samalla katselin peilistä itseäni. Miltä näytti nainen, jonka aviomies on rakastunut toiseen.
     Ei miltään."

Helmin ja Kertun kahdessa eri ajassa ja kahdella eri äänellä kerrotun tarinan ohella seurataan saman kerrostalon toisessa asunnossa asuvan Tomin kipuilua avioeron ja viikonloppuisyyden keskellä, mutta ainakin minulle Tomin osuus kirjassa jää jotenkin irralliseksi, ontoksi. 

Kolme syytä elää on helsinkiläisen Tiina Lifländerin esikoisromaani. Se on osa-aikainen aikamatka 50-luvulle, viipyilevä, hauras, vähäeleinen ja sinisävyinen tarina rohkeudesta ja pelkuruudesta, yksinäisyydestä ja ylpeydestä. Siinä on vähän Tommi Kinnusta ja pikkuisen enemmän Inka Nousiaista ja Laura Lähteenmäkeä mutta ennen kaikkea olohuoneessa kiliseviä neulepuikkoja, harvemmin kuin kerran vuodessa käyviä aikuisia lapsia ja Kotilieden ohjeella leivottuja kuumia voileipiä, jotka haluaisi jakaa jonkun kanssa. Mikään pakkolukeahetiloppuun-kirja tämä ei sen sijaan ole; ennemminkin kirjan tunnelmaa ja haikeutta haluaa maistella vähän kerrallaan, joka sivusta kunnolla nauttien. Jos jotain kirjaa voisi suositella pimeneviin syysiltoihin, niin ehdottomasti tätä.

Mutta sitten toisaalta, lopuksi. Kirjoja, joiden viimeisten sivujen viimeisten lauseiden jälkeen on tullut tunne, että eihän tämä nyt oikeasti voi tähän loppua, ei näin: Rakas Poona, Varoitus ja Anna minun rakastaa enemmän. Niin ja nyt myös: Kolme syytä elää.

"Joku voisi miettiä, että eikö minussa ollut yhtään ylpeyttä, mutta en ajatellut sitä enää niin, en ollut ajatellut pitkään aikaan. Olin Volvon ratissa ymmärtänyt, että oli vaihtoehtoja ja minun tarvitsi vain valita. Oli vaihtoehtoja ja niitä vaihtoehtoja, jotka eivät olleet vaihtoehtoja."

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

15 kuvaa Helsingistä ja tarinat niiden takaa.

Reilu viikko sitten ajoimme koko porukka Helsinkiin viettämään pikkusiskoni syntymäpäivää. Kahden päivän aikana kameran muistikortille tallentuivat muun muassa nämä kuvat.


Koska sunnuntaiksi oli luvattu pelkkää aurinkoa ja parikymmentä astetta lämmintä, jätimme Kehä III:n sisäpuolelle saavuttuamme auton pikaisesti parkkiin ja suuntasimme Linnanmäelle aika monen sadan muun kanssa. Vekkulan jono oli varttitunnin luokkaa, mutta vuoristorataan pääsi viidessä minuutissa.


Lintsin ilmaislaitteet ovat ehkä mahtavin juttu vähään aikaan ja riittivät Vekkulan ohella kuusivuotiaalle ihan täysin. Kuvan ulkopuolella puolitoistavuotias Pikkuveli itki katkerasti isoveljen huvittelua seuratessaan.


Onni oli kuitenkin alle 140-senttinen isoveli, jonka kanssa pääsi minikaruselliin useamman kerran.


Sushibuffet, mikä nerokas ratkaisu siihen, että lasten on saatava ruokaa nyt heti mutta äiti taas himoitsee lohinigireitä ja inkivääriä. Muun muassa tällaisen lautasellisen sai kerättyä Tikkurilan Hao Kingissä.


Kun hotellihuoneen ikkunasta oikein tarkasti tiiraili, saattoi nähdä puiston, jossa istuimme sunnuntai-iltana isolla porukalla piknikillä maistelemassa kakkuja ja juhlistamassa taas vuotta vanhempaa pikkusiskoani.

Kuusivuotiaan ainoa toive Helsinki-päivää varten oli päästä ajamaan raitiovaunulla. Niinpä hyppäsimme Aleksanterinkadulla ensimmäiseen ratikkaan ja ajoimme muutaman pysäkinvälin Tuomiokirkolle. 



Ja sitten taivas repesi.


Kiilan lounaalta valitsimme paahdettua lohta, kana-vuohenjuustosalaattia ja Kiilan kanaburgerin sekä Pikkuveljelle salaattipöydästä perunavuohenjuustokeittoa.



Koska satoi, vaihtui maanantain Korkeasaari-suunnitelma tällä(kin) kertaa Kaupunginmuseon Lasten kaupunkiin. Kieltämättä vähän harmitti, mutta onneksi vain siihen asti, kun huomasimme, että yläkerrassa oli nyt mahdollista päästä laulamaan laulukoe ja saada siitä arvosana ja että Espoossa asuva äitikaverini lapsineen oli, ihan sattumalta, myöskin päättänyt, että maanantai jos mikä on sopiva museopäivä.


Kun päivän lopuksi kännykän askelmittari näytti viittätoista tuhatta askelta, lupasin koko reissun kävelleelle kuusivuotiaalle iltapalaksi jäätelön. Tyytyväisenä se istahti Jaffa-tuutti kädessään tämän graffitin alle ennen, kuin hipsittiin vieressä olevalle hotellille lepuuttamaan jalkojamme. 

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Lastenhuoneen muutos ja mitä se maksoi.



Lähtötilanne: 

Reilun 11 neliömetrin yhdelle leikki-ikäiselle jokunen vuosi sitten sisustettu lastenhuone, joka piti saada muutettua sopivaksi eskarilaisen tarpeisiin mutta niin, että tilaa olisi myös puolitoistavuotiaalle pikkuveljelle.


Missio: 

Sisustaa huone uusiksi pitkälti jo olemassa olevia huonekaluja ja sisustustavaroita käyttäen sekä rahoittaa uudet hankinnat mahdollisimman paljon vanhojen myynnillä.


Toiveena:

Lastenhuone, joka edelleen näyttää lastenhuoneelta kaikkine kirjoineen, legoineen, pikkuautoineen ja Aku Ankkoineen mutta joka olisi jo ehkä vähän enemmän eskarilaisen kuin taaperon huone. 


Mikä muuttui ja millä hinnalla:

Vanhan pöytälampun myynti Torissa: + 10 euroa
Vanhan sängyn myynti Torissa: + 80 euroa
Ferm Livingin robottityynyjen myynti Torissa: + 25 euroa
Ferm Livingin Mr. Bear-nalletyynyn myynti Torissa: + 15 euroa
Vanhan nojatuolin myynti Torissa: + 30 euroa
Beditin päiväpeiton myynti Torissa: + 20 euroa
Brion kävelykärryn myynti Torissa: + 15 euroa
Metallinen kerrossänky Veken kalusteesta, kaksi patjaa, alasängyn turvalaidat ja kotiinkuljetus Rovaniemeltä: - 350 euroa
Roomoxin junior-säkkituoli alennuksesta kotiinkuljetuksineen: - 54 euroa
Kaksi tyynynpäällistä Ikeasta: - 8 euroa
Micke-työpöytä Ikeasta: - 44,95 euroa
Poika R:n tekemän julisteen skannaaminen ja tulostus 40 x 50-kokoisena Kopio Teamissa: - 5 euroa
Pöytälamppu olohuoneesta ja työpöydän tuoli häkkivarastosta


Muutoksen hinta yhteensä:

266,95 euroa


Joku päivä sitten luin Nuapurissa-blogista mielenkiintoisen postauksen siitä, kuinka rahalla on helppo sisustaa, etenkin blogeissa ja kuinka yhtään sisutusaiheisia blogeja tai Instagram-tilejä seuraava ajautuu helposti jonkinsorttiseen ahdistukseen, tai ainakin ihmetykseen, niiden jatkuvia upouusia, astetta kalliimpia (joskin monesti yhteistyön merkeissä saatuja) hankintoja pullistelevien kuvien keskellä. Joskus aiemmin lastenvaateideologiaani pohtiessani kirjoitin, kuinka haluaisin panostaa kotimaisuuteen ja eettisyyteen, muttei siihen aina, tai useinkaan, ole varaa - ja toisaalta silloin kun on, käytän rahani tavaroiden sijaan mieluummin palveluihin ja elämyksiin. Niin nytkin. Jos ei olisi tarvinnut vilkuilla hintalappuja, olisi meillekin luultavasti kotiutunut Roomoxin sijaan Fatboy ja kerrossänkyä googlaillessamme olisimme varmasti edes katselleet Lundian valikoimaa. 266,95 euron lastenhuonemuutoksen jälkeen rahaa jäi kuitenkin myös kahden päivän Helsingin-reissuun sekä senkin jälkeen vielä voille leivän päälle. Ja kun hotellin kahisevissa lakanoissa hyvin nukutun yön jälkeen kömmimme koko porukka valmiiseen aamiaispöytään ja siitä kohti Tuomiokirkkoa, tuntui se tähän elämäntilanteeseen järkevämmältä sijoitukselta kuin yksikään design-huonekalu.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Sisäisestä vihapuheesta, kehuista ja uuden ajattelutavan opettelemisesta.


Viime viikolla törmäsin Kolmistaan-blogissa erityisen hyvään postaukseen, jota jäin pohtimaan useammaksi päiväksi. Ällö, ruma ja tyhmä minä. Eli sisäisen vihapuheen anatomia! -tekstissä Karoliina kirjoitti itseensä kohdistuvasta vihapuheesta ja tyytymättömyydestä sekä siitä, kuinka itsestään rumasti puhumisesta on tullut niin jokapäiväistä, ettei siihen tule edes kiinnitettyä sen suurempaa huomiota. Tehdäkseen oman sisäisen vihapuheensa konkreettiseksi Karoliina päätti kirjata kännykän muistioon asioita, joita päivän aikana itsestään ajatteli. Illalla puhelimen muistista löytyi pitkä lista rumia ja typeriä asioita ihmisestä, joka ei vaikuttanut välittävän itsestään yhtään.

Minun ei sellaista edes tarvinnut tehdä. Jo ennen puoltapäivää olen takuulla saanut kuulla olevani ainakin typerä  ja ruma lehmä, laiska paska ja täysi nolla. Joka päivä. Ja itseltäni.

Luin jokin aika sitten tekstin, jossa pohdittiin, kuinka masennuksesta kerrotaan julkisesti yleensä vasta siinä vaiheessa, kun se on jo selätetty, takanapäin, ja että lehtiin aiheesta kirjoitetaan pelkästään tarinoita, joissa on jonkinlainen loppu. Ihan samalla tavalla sisäisestä vihapuheesta ja itsekritiikistä kertovissa jutuissa, artikkeleissa tai blogiteksteissä tuntuu olevan aina se mutta. Mutta sitten täytin kolmekymmentä eikä huono hiuspäivä tai jenkkakahvat enää yhtäkkiä stressanneet yhtään. Mutta kun tulin äidiksi, opin myös armollisuutta itseäni ja kehoani kohtaan. Mutta nykyään osaan arvostaa itseänikin, unohtaa ulkonäön kipukohdat, tiedän että kelpaan. Oikeastaan Karoliinan juttu oli ensimmäinen aiheesta lukemani teksti ilman selkeää loppua - vaikka siinäkin muutos oli jo alkanut. Ehkä juuri siksi, kaikkien selviytymistarinoiden keskellä, on erityisen turhauttavaa huomata, kuinka itse vasta ja vielä opettelen: liian usein, edelleen ja vielä tämänikäisenäkin puhun itselleni ja itsestäni yhtä rumasti kuin kaksikymmentä vuotta vanhan päiväkirjani sivuilla ja että vasta viime vuosina, ihan tietoisesti ja kovalla vaivalla, olen opetellut vastaamaan kohteliaisuuksiin vähättelyn sijaan "kiitos".

Yletön itsekritiikki on tosi surullista myös siksi, että oikeasti olen ihminen, joka huomaa aina ystävän kivan paidan tai uuden kampauksen, saattaa ihan spontaanisti kehua bussissa myös täysin tuntemattoman naisen kesämekkoa ja kertoo rakastavansa ihan päivittäin. Sitä samaa haluan opettaa pojillenikin: toisten huomioimista ihan tavallisessa arjessa, empatiaa ja kivoja sanoja - myös itselleen.

"Olet nätti kuin mikä ja onnesi ansainnut", viestitin joku päivä sitten ystävälleni. Osaisinpa joskus ajatella samoin myös itsestäni.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol II...



...eli kuinka hylkäsin lupaavan urani kansantanssijana.

Vuonna 1996 näytti vielä hyvältä...

31.3.1996

Me tultiin just äsken tanhupäviltä. Oli tosi kivaa!

Tyhmää oli, että jouduttiin pronssiluokkaan. Pöljää. Me lähettiin linkillä lauantaiaamuna klo 6.00. Oltiin Tampereella vähän yli 9.00. Me harjoiteltiin ja kohta oli esitys. Se meni loistavasti mutta tuomarit ei tajunnut sitä. Me oltiin myös discossa. Siellä oli kauheat valot ja musiikki oli kauhean kovalla. Tanhu on mun paras harrastus!

...kunnes teiniangst iskee...

28.8.1998

Ai niin, mä haluaisin lopettaa tanhun. Siis voi vittu että mä inhoon sitä! Hyi saatana! Mullei oo siellä ketään kamuu ja se on muutenkin niin kuvottavaa! YÖK! En varmaan enää mee sinne! YÖKYÖKYÖK! 

Ps. Kasilla ei oo muuten yhtään söpöö jätkää... 
Pps. Outilla ja Riinallakin on ny jätkäkamut. YHYYY....



Onko jollekin muulle käynyt harrastuksen kanssa samalla tavalla?


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

"'Älkää', Libby anelee, sillä hän ei usko kykenevänsä enää selviämään pinnan alla odottavasta kylmyydestä ja pimeydestä. Hän haluaa palata takaisin kotiin, jota ei enää ole, aikaan, jolloin hän istui tätinsä kanssa tulisijan ääressä ja he kertoilivat toisilleen tarinoita. Hän haluaa käpertyä sänkyyn tätinsä kylkeen, olla jälleen lapsi, tuntea nenässään savun ja ruusujen tuoksun ja tädistään huokuvan suloisen lämmön.
   'Älkää.'
   Hän vajoaa syvyyksiin. Kun miehet kiskovat hänet takaisin ylös, hänen huulensa ovat muuttuneet sinertäviksi eikä hän enää hengitä."

 
Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the water, 2017; suom. Antti Autio)
Otava, 415 sivua. 


Paikallinen kirjailija Nel Abbot löydetään hukkuneena pienen kotikaupunkinsa läpi virtaavasta joesta. On ilmeistä, että hän on hypännyt itse Hukkuneiden mutkassa, samassa pahamaineisessa itsemurhapaikassa, jonka historiaan liittyvää kirjaprojektia hän ennen kuolemaansa työsti. Vain muutamaa viikkoa aiemmin samasta kohdasta nostettiin ylös teini-ikäisen tytön ruumis; suositun ja pidetyn Katien reppu ja takintaskut oli tungettu täyteen kiviä. 

Kaksi itsemurhaa samassa paikassa niin lähellä toisiaan ei kai voi olla sattumaa, eihän?

Nelin yllättävä kuolema pakottaa tämän siskon Julesin palaamaan takaisin lapsuuden maisemiin ja ottamaan huolehdittavakseen Nelin tyttären Lenan. Samalla Julesin on kohdattava menneisyytensä haamut, joki, johon hän itsekin vuosia aiemmin olisi halunnut kuolla sekä pikkukaupunki, jossa hankalat naiset ennemmin tai myöhemmin saavat opetuksen.

"Palasin jälleen arkistojesi pariin ja yritin etsiä lisää Libbyyn liittyvää aineistoa. Kävin läpi tulostettuja tekstisivuja ja valokuvia, vanhojen sanomalehtijuttujen kopioita ja lehtileikkeitä. Olit raapustanut marginaaleihin karkealla käsialallasi merkintöjä, joista useimmat olivat niin sekavia, etten saanut niistä selvää. Jotkin harvat olivat helposti luettavissa. Merkinnöissä vilahteli nimiä, joista olin kuullut, ja toisia, jotka olivat minulle tuntemattomia: Libby ja Mary, Anne ja Katie, Ginny ja Lauren - ja sinne, Laurenista kertovan sivun yläreunaan, olit kirjoittanut paksulla mustalla kynällä kommenttisi. Beckford ei ole mikään epätoivoisten ihmisten suosima itsemurhakohde, vaan paikka jossa hankkiudutaan eroon hankalista naisista." 

Paula Hawkins ponnahti kuuluisuuteen esikoisdekkarillaan kolme vuotta sitten. Nainen junassa räjäytti pankin: kirjaa on nyt myyty yhteensä lähes 20 miljoonaa kappaletta ja viime vuonna se nähtiin myös elokuvaversiona. Tummiin vesiin jatkaa pitkälti samalla, esikoiskirjan kanssa hyväksi havaitulla jännärilinjalla.

Mutta sitten taas: kirjassa ei ole mitään, mitä en olisi lukenut joskus aiemminkin, jostain toisesta kirjasta. On pikkukaupunki täynnä salaisuuksia ja kolmekymppinen naispäähenkilö, joka - vasten tahtoaan - joutuu palaamaan sinne takaisin. On menneisyys ja nykyisyys, sopivasti sekaisin, sekä eritavalla rikkinäisiä henkilöhahmoja. Paula Hawkinsin toinen dekkari on edeltäjänsä tavoin koukuttava tarina, jota on hypetetty ilmestymisensä jälkeen valtavasti - ainut vain, että vastaavia ihanhyviä, ihanjännittäviä, vuodendekkaritapauksia on tusinassa kolmetoista muutakin. Jos lukee yhden dekkarin kesässä - tai vuodessa -, voi se hyvin olla tämä: Paula Hawkins kun kyllä osaa tuottaa takuuviihdettä sellaista kaipaaville. Paljon dekkareita lukevalla Tummiin vesiin on kuitenkin lähinnä ihan kiva välipalakirja, joka kyllä tarjoaa viihdykettä joiksikin päiviksi mutta jota ei joidenkin viikkojen kuluttua enää edes muista.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Kaksi lomaviikkoa numeroina sekä muutamia puhelinkuvia.


Tänään perjantaina mies on ollut kaksi viikkoa kesälomalla. Ihan yhtä pitkän aikaa on tuntunut siltä, paradoksaalista kyllä, ettei blogin päivittämiseen millään ole aikaa: mieluummin olemme suunnanneet puistoon kerrankin kaikki neljä, nähneet ystäviä, joita arkisin ehdimme nähdä liian harvoin, istuneet ulkona syömässä, pakanneet eväät reppuun ja suunnanneet grillaamaan tai ajaneet ihan ex tempore mummolaan mattopyykille, koska kerrankin on luvattu aurinkoa. On sulatettu pakastin, istuttu naapurissa kahvipöydän ääressä ja iltaisin katseltu tv-sarjoja tai luettu kirjoja. Niinä kertoina, kun olen kirjautunut Bloggeriin kirjoittaakseni jotain, on edessä ollut tyhjä sivu, johon en olekaan osannut näppäillä oikein mitään. Eikä ihmekään, kamerakin kun on viime ajat pysynyt pitkälti Pikkuveljen hoitolaukussa, siellä varapaitojen ja eväsrusinoiden alla. 

Siispä tässä meidän kaksi kesälomaviikkoamme numeroina sekä muutamia kännykkäräpsyjä:



260 ajokilometriä
3 eri kaupunkia
700 euron vaihdelaatikkoremontti (koska 13 vuotta vanha auto)
7 vanhaa opiskelukaveria 
1 rantasaunalöylyttely uinteineen
1 Happoradion keikka
3 terassisiideriä

1 mattopyykkipäivä sekä 
2 pestyä mattoa
 1 kesäpäivä mummolassa 
2 kertaa ulkona ilman lapsia (kiitos, anoppi!)
liian monta sadepäivää
3 mato-ongella ongittua pikkukalaa
2 itse järjestettyä brunssia


3 jaksoa Thirteen reasonsia Netflixistä ja
2 jaksoa Twin Peaksia HBO:lta
1 pinkiksi värjätty kesätukka
4 kertaa ulkona syömässä sekä
yhteensä 16 henkeä kahdessa Shalimarin pitkässä pöydässä
3 Oikokatuun maalattua kuvaa


Ainakin 10 kertaa puistossa, joista
3 kertaa grillaamassa
2 lastenhuoneeseen kasattua uutta sänkyä
1 kerta Teeleidissä kaveriporukalla ja
1 kerta frisbeegolfaamassa
liian monta grillattua makkaraa sekä muutama lasillinen valkoviiniä  
2 nähtyä laamaa 
yksi kerta sirkuksessa kahdestaan esikoisen kanssa


Lisäksi vielä 10 päivää yhteistä lomaa sekä reilut kolme viikkoa siihen, että yhden päiväkotirepun sijaan meillä pakataankin kaksi reppua, yksi Vansin isompi ja yksi pieni pöllökuvioinen. Koskaan ennen ei kesä ole tuntunut loppuvan näin pahasti kesken.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

9 syytä viettää tänä kesänä ainakin yksi kesäpäivä Lehtisaaressa.


Kuten blogia pidemmän aikaa lukeneet tietävät, yksi meidän ehdottomista lempipaikoista kesä-Jyväskylässä on Lehtisaari: niinä lämpimimpinä kesäpäivinä nappaamme usein mukaan makkarat tai valmiiksi tehdyn lettutaikinan, lounassalaatin, patongin ja pillimehut sekä pyyhkeet, uikkarit ja parhaassa tapauksessa vielä muutaman ystävänkin ja suuntaamme Viitaniemeen odottelemaan venettä. Vuosien aikana saaresta on tullut meidän vakiopaikkamme, vähän niin kuin perheen oma city-mökki, jonne on kiva suunnata viettämään päivää ja jossa vuodesta toiseen myös näkee samoja, tuttuja naamoja. Siksi aina vähän yllätyn, kuinka moni jyväkyläläinen ei ole koskaan koko saaresta kuullutkaan tai jos onkin, ei sinne ole ikinä oikein osannut mennä. Siispä tässä teille, jotka ette Lehtisaareen ole vielä löytäneet:


9 SYYTÄ VIETTÄÄ TÄNÄ KESÄNÄ AINAKIN YKSI KESÄPÄIVÄ LEHTISAARESSA:


1.  Puusauna
 Etenkin näin kerrostaloyhtiön nykyaikaiseen sähkösaunaan tottuneena tuntuu aina jotenkin erityiseltä päästä puusaunaan, jonka hämärässä tuoksuu kiukaalle heitetty järvivesi.


2. Grillaus
Ihan rannan ja saunan läheltä löytyy useampi grillipaikka sekä penkkejä ja pöytiä, joille mahtuu kattamaan isommankin piknikin.


3. Hiljaisuuden polku
Ehkä tänä vuonna ehdin jättää ne kaksi perheen kovaäänisintä hetkeksi jonkun muun vahdittavaksi ja keskittyä vähäksi aikaa ihan vain omiin ajatuksiini. 


4. Melonta ja veneily
Saaren soutuveneitä ja kanootteja pääsee lainaamaan ilmaiseksi. 


5. Erilaiset tapahtumat
 VAPEPAn perhepäivä 15.7., Naisten ilta 17.7. ja Hiljaisuuden ilta 21.8. Lisätietoja täältä.


6. Muurikkaletut
Saarelta löytyy lainattavaksi monta erikokoista muurikka- ja lettupannua sekä grilli ritilöineen ja muurikkapohja, joten kotoa ei tarvitse tuoda kuin paistorasva, lettutaikina ja purkillinen hilloa.


7. Pihapelit
Haluatko viettää päivän heitellen tikkaa, pelaten mölkkyä, krokettia tai petankkia tai frisbeegolfaten? Kaikki onnistuu. 


8. Onkiminen
Milloin viimeksi kävit mato-ongella?


9. Tunnelma
Lopulta pakkaamme eväät ja suuntaamme kerta toisensa jälkeen Viitaniemen venelaiturille ennen kaikkea Lehtisaaren tunnelman takia: sen lämpimän kesäpäivän vietän kaikista mieluiten paikassa, jossa vatsaa ei tarvitse vetää sisään bikinit päällä grillatessa, saunan lauteilla tuntuu luontevalta jutella ihan ventovieraan ihmisen kanssa ja jossa halutessaan voi aina vetäytyä myös omiin oloihin. Ihan niin kuin omalla mökillä.



Lehtisaaren kesäkoti
avoinna 10.6.-13.8.
tiistaista perjantaihin klo 15-21
lauantaista sunnuntaihin klo 12-21
maanantaisin suljettu
saaren vene noutaa Viitaniemen laiturista tasatunnein
toimintaa ylläpitää Jyväskylän seurakunnan nuorisotyö

Saaren kotisivuille pääsee tästä ja Facebookiin tästä.